Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 5

Sisällysluettelo

Samoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia ja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja hyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat palvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille hyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille anneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne heittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten rajattomalla lakeudella,

sicut aquae tremulum labris ubi lumen ahenis sole repercussum, aut radiantis imagine lume, omnia pervolitat late loca, jamque sub auras erigitur, summique ferit laquearia tecti;[2]

eikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä synnyttäisi;

velut aegri somnia, vanae finguntur species.[3]

Sielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten sanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:

Quisquis ubique habitat, Maxime, nusquam habitat.[4]

Jonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli mahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä lyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni parempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse ravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen tästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli vakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten

variam semper dant otia mentem,[5]

että se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta porhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita varten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia eriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti, että tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta olen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen itsensäkin niitä häpeämään.