Читать книгу Tutkielmia: Valikoima - Michel de Montaigne - Страница 13

Emuncts naris, durus componere versus.[74]

Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja mittasuhteet,

tempora certa modosque, et, quod prius ordine verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis. inventas etiam disjecti membra poetae,[75]

se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä jokseenkin niin kuin he: Plus sonat quam valet.[76] Suuren yleisön mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa mielikuvitusta.

Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos: "Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin saivartelujen, conforta et aculeata sophismata,[77] on sallittu saada hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan jotakin sanasutkausta: aut qui non vetba rebus aptant, sed res extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant;[78] ja toinen: qui alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant scribere.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta, sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua. Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli, josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja silosanainen;

haec demum sapiet dictio, quae feriet;[80]

pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön, säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista, eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.

Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta, jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa tulee voida laskea luut ja suonet. Quae veritati operam dat oratio, incomposita sit et simples.[81] Quis accurate loquitur, nisi qui vult putide loqui.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia, joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys. Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa, että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi; korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat useimmat ihmiset niinkuin Tutkielmani, mutta en tiedä, ajattelevatko he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään; ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.

Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus, mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan, jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee. Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää, varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille, on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan. Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään. Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa; samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua. Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa, ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä, käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä. Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut De Comitiis Romanorum, Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan, tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac, jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.

Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.

Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä, jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani, ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni, saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan — samoin kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat noudattamaan kaikenlaisia neuvoja —, hänellä kun ei enää ollut ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset, hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.

Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta, jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin 7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä, semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja, mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin Lancelot du Lac, Amadis, Huon de Bordeaux ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme. Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin, säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa, vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt. Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti? miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön, kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani. Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa, etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.

Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta, voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi. Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet, eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen täysi-ikäisyyttäni,

alter ab undecimo tum me vix ceperat annus,[83]

näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme. Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa sitä ammattinaankin; Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos pudori est, ea deformabat.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia. Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä, että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena pahemmista ja salaisista teoista.

Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.