Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 10

Sisällysluettelo

Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.

Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.

Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan, tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi alokkaaksi oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.

Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.

Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.

Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se alas joka aamu.

Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:

— Aamuhuuto soi, kapteeni.

Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.

Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.

Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se, jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja silloin voimme me yhdessä säätää lakia.

Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.

Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa, kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e. Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut laskea.

Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis, joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.

Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina nopsa, aina puhdas.

Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit, intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves. Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti veistä poliiseille — —

— Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.

Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."

Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin estänyt ne.

Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä melkein mieltymys.

Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka lähensivät meitä paljon toisiimme.

Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua. Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan tuorevesi-varastoja.

Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan, joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä, euroopalainen ulkonäkö — en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.

Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä, jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin haudat.

Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli Independancia.

Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat puhtaan suloisen ilman lihan hajulla…

Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin meitä peläten.

Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin: Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa, sillä hän on karkuri, mennyt mies — — —

Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"

Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.

Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan. Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.

Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.

Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.

Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään, näytti se vaikealta.

Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni laatikossa.

— Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin tiedätte, etten voisi mennä sinne.

— Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia. Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.

— Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani, alhaalla.

Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.

Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.

Vihdoin palasi hän:

— Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin onnellisen näköisenä.

Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:

— Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.

Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein: saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta hinnasta eräälle aliupseerille.

Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan, menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.

Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.

Juuri kun olimme siirtymässä Sibylleen kierrelläksemme maan palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.

Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä, etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.