Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 5

Sisällysluettelo

Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.

Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla, harmaassa, surkeassa hämärässä.

Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle, hoipertelevia rahvaan miehiä — suurten kaupunkien kärsivän ja surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin, poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.

Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat univormulakit ja sateenvarjot.

Ilmassa oli jotain — niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta, ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa, vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.

Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä, puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen, missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle oli painettu komeita laivankuvia nimeltä Bretagne, Triomphante tai Dévastation; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.

Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.

Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.

Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin juuri kastuneet kissat.

Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.

Redillä, — laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta — tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!" Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten, että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.

Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi: "Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"

Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.

Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen toistaan keikailevan näköisinä.

Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva, vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.

Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä liian suurta melua.

Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön, sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan ulkoneva kuin pilkalla.

Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua: siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet, aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen rantakallioita.

Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.

Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa, märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.

Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana, voimakkaana miehenä.

— No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".

— Kyllä — — — herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä vakavan ja uneksivan näköisenä.

Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä kannetaan.

Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja, koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja koska häntä halutti pysyä sanassaan.

Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy, oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut viettää sellaista.

Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta unenkaltaisesta pimeydestä.

Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin hurjistuneiden käsien sinkoamana.

He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret, suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.

He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.

Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä, ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.

Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden sisällystä.

Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten puristautuneen merimiesryhmän tukemana.

Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta, jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella redillä — —. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.

Hänen äitinsä! — — — Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan kotiin.

He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan seuraamina.

Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin; vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään vanhusta.

Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen, troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.

Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.

Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä, kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.

He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien airojensa tahdikkailla liikkeillä.

Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita. Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia, jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.

Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.

Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä frangia yön huvituksiin.