Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 8

Sisällysluettelo

Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia, jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.

Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. — Niin — hän tunsi sen, hän ymmärsi: raudat!

Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut; Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä: Magicien'in putkassa.

Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin, kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa — — — Olikohan hän pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? — — — Hän ei oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton seudusta, missä hän oli.

Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet Magicien'iä maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet, ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä, hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan hajua.

Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä… Ei siis enää oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! — — Ei, nyt hän muisti: oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.

Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä maahan liikkumattomana ja tiedottomana.

Ja sitten — — — Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa ei hänelle annettaisikaan! — — — Kaikki nuo kolmen vuoden vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa rautarenkaassa.

Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti: ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.

— No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui bordeaulainen murre.

Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä häneen kysyi, tiesikö hän mitään?

— Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, — etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.

— Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä kenenkään. — Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!

Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen! Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa; hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä ahdistus!

— Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.

— Sitä parempi, Barrada! — — Anna minun olla nyt.

Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.

Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän, muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys, ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.

Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa verissä.

Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.

Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen; mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!

Hänen äitinsä! — — No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä. — — — Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa, kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen hampaansa kalisivat.