Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 11

Sisällysluettelo

5 p. toukok. 1875.

Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin, syntymäpaikkaansa.

Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä usvamerellä, olimme usein nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti Bretagnen maata, Léon'in seutua.

Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:

Finistèrestä oon minä syntyisin,

Saint-Polissa päivän näin.

Kotiseutuni kirkko on korkein,

maa kaunein täällä päin.

— — — — —

Pois tahdon kanervakankaille,

pois päivähän tornin luo — — —

Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä, kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja, torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin reunalla.

Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan matkalla sinne.

Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja kaikki on hyvin todennäköistä.

On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.

Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki muuttaa muotoa.

Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.

Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.

Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea, pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan tapulin ääriviivat.

Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme perille.