Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 6

Sisällysluettelo

— Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa, nukkuu hän koko ajan.

— Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?

— Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään Catinat'lla.

— Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta, nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän kompastui portaissa!

Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.

Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi heltynyt ilme.

Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita, työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.

Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.

— Tuolla saapuvat Magicienin miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.

— Ja tuolla tulevat Catinat'n pojat. Ne seuraavat aina toisiaan, rouva Quéméneur!

Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.

Ensiksi noitten rouvien miehet. — Sijaa vanhuksille joukon edellä! Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen ryppyisiksi. — — — Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja kaksikymmenvuotias kevät palaa.

Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.

Ne, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa oviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille, joiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.

Heille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat. Matruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa, kartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he toivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.

Nuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan kosketuksenkin juovuttamina.

Minne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä talvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen — kaikki tuo lisää niiden paluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin halua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat asunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat — — —

Ensin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta, nauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle — kuin juuri vapauteen päästetyt eläimet.

Lapuiksi menivät he Saapuvien laivojen ravintolaan, rouva Creachcadec'in luo.

Saapuvien laivojen ravintola on kapakka Siamin kadulla.

Siellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska kopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa kolmeen vuoteen. — Ja tulta! — Kuinka hän nauttikaan tuosta tottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen hiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan — ei edes Kap Hornin ja Islannin kovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa, jatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan kuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan aurinkoa odotellessasi.

Hän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka hänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski hän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.

Muuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia suuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään, kun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä nähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä Bretagnella — ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin Inflexibiellä laivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan siitä asti! — Tarvittiin todellakin hänen silmänsä, että tuntisi heidät noin muuttuneina.

Ja kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi suloinen keiton haju.

Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia sanoja "Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison" — — —

He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa lamppujen liekkejä.

Kyrie Christe, Dominum nostrum — — — Bretagnelaiset eivät pitäneet sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.

Muuten kuuluivat tulokkaat Gauloista maihin päässeihin. Molemmat joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina. Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa Inflexiblestä. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.

Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen ensimäisen ruokalajin — ja päät alkoivat seota.

Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.

Seitsemän pyhimyksen ja Pyhän Yves'en kaduilla kaikuivat laulut ja huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.

Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään — kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan vallassa.

Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään, vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä, toisilla apinoita.

Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten perinnöksi jättämiä biniou-laulelmia.

Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja. He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla, sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai loukkasivat ohikulkijoita.

Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli — — —