Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 7

Sisällysluettelo

— — — Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.

Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten vallitusten juurella. — Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.

Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.

Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin laskeutua koi keille graniittimuureille. — Musta möhkäle katuojassa oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi ojentuneina.

Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.

Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena pahaenteisenä aamukulkueena: — Ne olivat arsenaaliin palaavia työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen epävarmasti, katse tylsänä.

Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä, tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista, menisivätkö he päivän töihin.

He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet, vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin leveä, sininen kaulus.

Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois vedestä. Mies oli liian raskas.

— Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas vaipumaan.

Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.

Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.

Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden pullistuessa.

Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja saapuivat vaivoin laivalleen.