Читать книгу Veljeni - Pierre Loti - Страница 12

Sisällysluettelo

Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa, huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon. Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen; kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan, olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen, nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

— Katsokaa, sanoi hän. — Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti loukattiin, ettei soitettu minulle — muistattehan — oli hän vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet Yvonne Kergaoc'ia — Kergaoc? — — Kyllä hänet muistettiin.

— Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta, vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi, niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä, kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä huipuillaan meren peilin — suuren, kalpean meren, joka sulautui kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin, joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova, luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja, kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä, neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa, punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava, graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa

lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla

Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi

Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi kuullessaan Yves'n nimen.

— Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän, vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

— Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä mitään ihmisiksi.

— Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

— Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas; minähän kerroin teille ristiäisistäni.

— Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan ja pelasti pormestarin hengen.

— Isällänne oli suuri hevonen, — kertoi emäntä, joka oli niin vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

— Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa! Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

— Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä, katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

— Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa. Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin, hienotunteisuudesta.