Читать книгу Lotin avioliitto - Pierre Loti - Страница 25

Sisällysluettelo

Loti sisarelleen Brightburyssä.

Papeete 1872.

Rakas pikku sisko!

Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei muistuta mitään muuta maata. — Minä luulen, että katselen sitä samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle saarelle — ja jo nyt olen antautunut vangiksi. — Ensi päivien pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä…

Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta; sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä paremmin kuin muualla: Rendeer ei lähde ennen lokakuuta; ja siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta…

Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani… Kun olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa; tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. — Kaikki nuo näköalat olin jo nähnyt, kaikki nuo nimet tunsin minä jo, ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani…

Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan vehreyden peittoon. — Se oli hänen asuntonsa. — Se on vielä paikoillaan…

Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, — minä olisin tuntenut sen itsestänikin…

Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan, pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät, mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä sanotaan yhä "Ruérin majaksi".

Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä

— etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta

ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.

Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit,

että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä

vuotta, jotka Georges vietti täällä…

Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.

Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä. Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.