Читать книгу Lotin avioliitto - Pierre Loti - Страница 8
V.
ОглавлениеRarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen, vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka alkuperä on tuntematon.
Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta, ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.
Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea; se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen. Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen, etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman värinen otsasta aina varpaiden päihin asti.
Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.
Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys, samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.
