Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 10

"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"

Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa. Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo, häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa ratkaisutilanteissa.

Yhdessä sekunnissa — siltä ainakin tuntui — hän oli ennättänyt kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.

"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta hymyillen ja paljastaen hampaansa.

Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai "kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.

"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.

Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf kalpeni.

"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.

"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.

Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori, vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.

Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että hänellä oli kreivitär sylissään.

Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.

"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen herttaisemmin kuin täti.

"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni paitsi tanssikoulussa."

"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan kuin lennosta?"

"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"

Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi (Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat. Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti. Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa taskuunsa.