Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 4

Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867 Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa. Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut "savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi, jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia" rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta Denryksi.

Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon. Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta, pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen; sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi — hänen mahdollisuutensa olivat tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista koulupoikain ja opettajain kesken.

Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta, olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt moisista.

Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi. Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi sotkemaan savea käsillään.