Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 16

Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.

Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.

Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin — joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.

Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä — ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.

"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.

Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entä te?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.

"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.

"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."

Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.

"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti

Denry suopeasti.

Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä. Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.

"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."

"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.

Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen, koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.

"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva

Hullins.

"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on rästiä, muori!"

Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.

"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon äänettömyyden johdosta.

"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."

"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.

"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."

Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani, ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."

Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen alistuvasti:

"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."

Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen sisään ovesta.

"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua, jos haluatte."

Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.

"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne. Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."

Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.

"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista — kahtakymmentä — vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.

Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi — aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli — varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli — on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.

Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:

"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."

"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?… Ja sitten se viuhkajuttu!"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"

Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi — aito velikulta.