Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 14

Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon — rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.

"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva

Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.

Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.

"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.

"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä… Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."

"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."

"Tekö?"

"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."

Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä kulkemaan hautojen keskitse.

Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta. Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää käyttämään sitä.

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin hän. Ja minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran neljänneksessä, kuten hän tekee."

Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti. Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa. Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä kirkkoon.

Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin saarnateksti kuulu siihen.

Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta: