Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 9

Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä — lukematon Swetnamin perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon, Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon räätäleistä.

"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.

"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.

Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut, että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin, että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.

Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin. Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin. Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.

Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua kiihtymyksen valtaan.

Kreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi pääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa ilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella ilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky. Valtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan — eivätkä tehneet sitä ylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi vast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta. Hänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn kohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti valtuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi yläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen perässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta paitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei ollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten olennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen riikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli naisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli ratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.

"Heipä-hei, Jock!" hän sanoi.

"Heipä-hei, Denry!" vastasi toinen mielissään.

"Mitä teille on tapahtunut?" Denry tiedusti ystävällisenä.

Sitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen juonittelemaan.

Hän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä oli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt mikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan kreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.

"Kuinka sen valssin käy?" Denry aloitti tuttavallisesti.

"Se valssi on jo melkein lopussa", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti. "Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten herrain lailla."

"Olen kauhean pahoillani", vakuutti Denry. "En tietänyt, että valssi oli —"

"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?"

"Minulla ei ole sellaista", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut hankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!

"Parasta että hankitte sellaisen", virkkoi neito purevasti siirtyen tavallaan tanssinopettajattaren asemaan.

"Emmekö voisi lopettaa valssia?" ehdotti Denry nolostuneena.

"Emme!" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.

Hän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa, mikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän ei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan tervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.

Mutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!

Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun luulet, ettei minun ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.

Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.

"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.

"No, menkää itse pyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.

"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.

Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa kylmää vettä.

"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches ylenkatseellisesti.

"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti hän lähti samassa liikkeelle.