Читать книгу Velikulta - Arnold Bennett - Страница 13

Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.

Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa — "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.

Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.

Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.

Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti kutsua.

"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja vihaisesti.

Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja pikakirjuri vain pinnaltaan.

"Kuulitteko?"

"Kyllä, herra."

"ROUVA" — tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä Rouva Codleyn" — "ROUVA — Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni korvatuiksi. Kunnioittaen… Osoite: Rouva Codleyn."

Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on 'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina kaltaisiaan — ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria rouva Codleynin mökeistä — inhottava toimi hänen mielestään. Herra Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.

"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.

Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:

"Machin!"

"Mitä suvaitsette, herra?"

Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.

Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä te teitte kaupungintalolla eilisiltana — käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.

Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.

"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.

Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.

"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.

"Miksi?"

"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."

"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"

Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton, jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia ystäviä. Hän tajusi koko asian.

"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti vaikeni.

Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.

"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?" karjui herra Duncalf uhkaavasti.

"On kyllä", sanoi Denry.

"Entä teistä?"

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan. Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka tekivät hänelle kysymyksiä:

"Kyllä, entä te?" tai "Ei, entä te?" Tämä temppu oli vaikuttanut suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen. Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.

"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf mahtipontisesti.

Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa niin häikäilemättömiä.

"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:

"Jotain täytyy osua minun kohdalleni."

Häntä huimasi joutua näin puille paljaille — hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.