Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 10
VIII LUKU.
ОглавлениеOnnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella, jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä, silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen, voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään. Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani, sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa, toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä ihmis-rakkauden tunteihin?
Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!
Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!… josta korkeintaan voi tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.
Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin, niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. — Eihän se ole hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä. Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan virkaan kuin vankivartijan toimi on.
Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä alavartijat tulivat minua ottamaan.
— Asunnon muutos, hyvä herra! — Mitä se tietää?
— Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.
— Minkätähden?
— Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras huone… ymmärrättehän…
— Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.
Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi, että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.