Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 11

Sisällysluettelo

Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat sanat:

"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen väitteen kumoamiseksi huomauttaa, ettei maailmassa löydy mitään, jossa Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi. Mutta koska se päinvastoin sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa antaa itsellensä, onkin Deus absconditus (tuntematon Jumala)… minkä voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"

Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):

"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta; kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."

Toinen kirjoitus sanoi:

"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"

Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.

Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia pelkureita vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.

Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne kirjoittanut. — Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!

Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria, hävittääksensä tuon kirjoituksen.

— Minkätähden noin teette? kysyin minä.

— Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi työksi, että hävittäisin kirjoituksen.

— Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän tehnyt?

— Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.

Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!