Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 13

Sisällysluettelo

Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.

Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila. Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut, kuulin heidän vielä pakinoivan.

Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista, tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena, halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken ihanteellisuuden.

Ja kuitenkin… (tämä sana kuitenkin on välttämätön, jos rupee kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät, erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta, mieltä liikuttavaa säettä:

Hyljätylle onnen ken

Saattaa jälleen entisen?

Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät koettavan minulta sitä riistää.

Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!

Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi, onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja, vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.

Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista, joka on langennut?

Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni, ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!…" Merkillistä toki! Sydämeni sykki niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.

Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!… Mag!…" Ei tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"