Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 15

Sisällysluettelo

Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.

— Hän ei enään liene ikkunassa — taitaa kallistaa korvansa Magdalenan huokauksiin — saattoi vihastua naurustamme —; noin he arvelivat. Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.

— Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen osoittavan?

— Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.

— Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua luulin.

Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille tunteille.

Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut. Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa, voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta ja sitä pilkkana pitämällä.

Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.

— En.

— Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.

— Ihan toisesta asiasta.

— Lemmen-asiasta ehkä?

— En.

— Murhatyöstäkö?

— En.

— Karboneriia'stako?

[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi (sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom. muist.]

— Aivan niin.

— Ja mitä nämät karbonari't ovat?

— Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.

Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan, vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: — Hävetkää toki, herra, antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat rosvoja?

Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut; minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.