Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 5

Sisällysluettelo

Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! — Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!… Yön rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat tiedon minun vangitsemisestani.

— Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta, taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua, aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen iskua?

Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: — Hän, jota kaikki onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin! Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!

Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.

Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan, ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä, ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa, niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja vielä lisännyt: — Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä jalostumis-pyrintöä? — Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: — Tästä lähtien olen minä astuva sen sijaan. — Ja millä lailla olet sitä tekevä? Paheitako opettamalla? — Ei suinkaan. — Vai hyveitäkö? Jos niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.

Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, en tullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty! älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! älä pahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta on selvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!

Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilin tosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyt tulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minua ulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'ei niin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulosta ollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja sen peittelemättä tunnustaakin.