Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 3

Sisällysluettelo

Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja kerron muita asioita.

Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.

— Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.

— Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra, kuinka oivallista viiniä!

— En juo viiniä!

Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella, toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa, kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.

— Tosiaankin, en juo viiniä.

— Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo… Ja nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.

Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan, kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien hurjaa laulua.

Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina; johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja, että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä, kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi: kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla kunnian-osoituksilla.

Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat: isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.