Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 8

Sisällysluettelo

Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.

Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana, silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.

Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä, haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.

Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.

Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä, että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse aineesta.

Harrastukseni olla lakkaamatta Jumalan silmien edessä, se ei ollut mikään mieltäni rasittava taakka tai pelon syy, vaan suloinen asia. Muistaen, että Jumala ainiaan on lähellä meitä, että Hän on meissä tahi pikemmin me Hänessä, minusta yksinäisyys näytti joka päivä enemmän kadottavan kammoansa. "Enkö ole mitä parhaassa seurassa?" arvelin itsekseni, ja reipastuneena hyräelin ja viheltelin ilosta ja sulon tunteesta.

— Entäpä, niin arvelin itsekseni, jos kova tauti olisi tullut ja vienyt minut hautaan. Eivätköhän rakkaat omaiseni, jos kuinkakin katkerasti olisivat kuoloani surreet, kuitenkaan vähitellen olisi virkistyneet ja poissa-olooni tottuneet? Nytpä ei hauta, vaan vankila minun tempasi; onko peljättävä, ett'ei Jumala ole suova heille yhtä paljon voimaa? —

Hartaasti rukoilin heidän edestänsä, joskus kyynel silmissäni, mutta se kyynel ei ollut suloutta vailla. Vahva oli luottamukseni, että Jumala oli sekä heitä että minua ylläpitävä, enkä siinä toivossa ole pettynyt.