Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 19

Sisällysluettelo

Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti itselleni, valmistuakseni siihen: — parhaitten ystävien, yhtä hyvin kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen pitkää olin siitä tyytyväinen.

Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme, este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys, pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.

Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia mielenliikutuksia vastaan.

Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta. Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun, hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.

Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.

Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut. Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."

Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. — Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot, tehdään hänestä loppu!

Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on paha.