Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 14

Sisällysluettelo

Niin loppui lempijuttuni tuon naisraukan kanssa. Olinpa sittenkin hänelle velkaa sen, mitä suloisinta tunsin povessani useampia viikkokausia eteenpäin. Usein olin alakuloinen, ja hänen äänensä mua jälleen ilahutti; usein ajatellessani ihmisten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä, vihastuin heihin ja koko maailmaan, ja silloinkin Magdalenan ääni puhalsi uudestaan rintaani sääliä ja leppeyttä.

Jospa et, sä mulle tuntematon syntinen vaimo, olisi kovaan rangaistukseen tuomittuna! Taikka, mihin rangaistukseen sä lienetkin tuomittu, jospa toki henkesi puolesta siitä hyötyisit, jalostuisit, että eläisit ja kuolisit Jumalalle otollisna! Jospa sua surkuttelisi ja kunnioittaisi kaikki, jotka sinua tuntevat, niinkuin minä tein, joka en sua tuntenut! Jospa voisit herättää jokaisessa, joka sinut näkee, kärsivällisyyttä, sulomieltä, hyvää tahtoa, luottamusta Jumalaan, niinkuin sitä herätit yhdessä, joka sua näkemättäkin rakasti! Mielikuvitukseni saattaa erehtyä sun ulkonaisen kauneutesi suhteen, mutta sielusi, siitä olen varma, oli kaunis. Kumppalisi puhuivat törkeästi, sinä kainosti ja siivosti; he herjasivat ja sinä siunasit Jumalaa; he riitelivät ja sinä heidän riitojansa sovitit. Ken on kätensä ojentanut pelastaaksensa sinua häväistyksen tieltä, ken on hellämielisesti tehnyt sinulle hyvän työn ja silmistäsi kyyneleet pyyhkinyt, hänelle vuotakoon taivaasta runsas siunaus hänen itsensä, lastensa ja lastenlastensa ylitse!

Huoneeni vieressä oli toinen, jossa asui useampia miesvankeja. Kuulin heidänkin puhelevan. Yksi heistä nautti suurta arvoa muiden puolelta, arvattavasti ei sen vuoksi, että oli säädyltään heitä ylhäisempi tahi kasvatukseltaan etevämpi, vaan puhetaitonsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän siis oli äänenkannattaja. Hän väitteli kiivaasti ja tukki suun vastustajiltaan pontevalla äänellänsä ja mahtisanoillansa; hän määräsi, mitä heidän tuli ajatella ja tuntea; ja hetken ponnistettuansa vastaan, myöntyivät he aina lopuksi hänen mielipiteesensä.

Miesparat! Ei ollut heissä ketään, joka sävyisällä lauseella tai lempeän tunteen sanoilla olisi tietänyt lievittää vankeuden kiusaa.

Tuo naapuristoni päämies lähetti minulle tervehdyksen, ja minä vastasin. Hän kysyi, miten minä tässä kirotussa elämässä tulin toimeen. Minä puolestani sanoin, ett'ei mikään elämä, vaikka kuinkakin surunalainen, mielestäni ole kirottu, ja että kuoleman hetkeen saakka pitää nauttia sitä hyvää, jonka mietintä ja rakkaus ihmiselle tuottavat.

— Selittäkää sananne, herra, selittäkää!

Koetin selittää, vaan turhaan; ja kun pitkän ja konstikkaan esipuheen perästä rohkenin esimerkiksi huomauttaa heille, kuinka Magdalenan ääni oli minussa herättänyt leppeämpiä tunteita ja ajatuksia, niin päämies purskahti ilminauruun.

— Mitä nyt? mitä nyt? — huusivat toiset. Tuo ilkeä mies väänteli minun sanojani ivalliseen pilkkaan, ja yhteen ääneen kajahti nyt heidän naurunsa, minä olin heidän ivanuoliensa pahanpäiväinen esine.

Käypi näet vankilassa aivan niinkuin maailmassa. Ne jotka pitävät kiljuntaa, paruntaa tahi röyhkeää ylenkatsetta viisautena, katsovat sitä typeräksi, joka pyytää sääliväisyydellä ja rakkaudella kunnioittaa ihmisyyttä ja sen Luojaa.