Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 12

Sisällysluettelo

Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan pöydän ääressä.

Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!

Sydäntäni ahdisti. — Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! — (Hän oli toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi jälleen vapaaksi).

Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni, pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi mieleeni huojennusta.

Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.

Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna, avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen. Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä. Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen tunsi.

Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä. Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen, ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.