Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 4

Sisällysluettelo

Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotisen eron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmat sisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellät toisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltä nauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minua liikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuin olin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidän luoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväin huojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa, senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minun olla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isä nousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sitte hän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin ja suutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaan tuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'en tavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin suruni hillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outo mielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurta onnettomuutta.

Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus; muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolme kuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuin raskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaa armahammin. — Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitin sitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittu heitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaita kasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! — Nämät ajatukset särkivät sydäntäni.

Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoa koko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.