Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 10

"Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri porvarivartio?"

"Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla ei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin hyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi kuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin olisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä."

He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus, jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri, kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla, ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.

"Mitä he katselevat?" kysyi kreivi.

"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa", — vastasi drotsi

Pietari.

Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.

"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!" kuuli hän uteliaitten katselijain kuiskaavan toisilleen.

"Hän tanssii herttuan kanssa", — sanoivat toiset.

"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel — katsokaa miten suorana hän tanssii! — hän pyrkii korkealle, uskokaa minua."

"Tulkaa, jalo kreivi!" sanoi drotsi Pietari äkkiä. "Katsokaamme, etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta asunnollani." He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi tulisoihtua pidellen. "Tuletteko viimeinkin, herra!" sanoi Klaus Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. — "Eihän vain onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä etsimään."

"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen, nuoren ritarin kanssa", sanoi drotsi Pietari. "Minun jalo vieraani on pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki järjestyksessä?"

"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko tänne välskärin?"

"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä."

Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan levottomina.

"Ei akkojen ruikutuksia!" sanoi kreivi, "minut on sekä sidottu että lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!"

Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät, valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.

Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette isäntämme".

"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari — "on hyvä, että itse sen muistatte, — totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi mielelläni muistuttanut teitä siitä".

"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi, "mikä siitä olisi seurauksena?"

"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen."

"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?"

"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan, sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli veitsellä pistettävä."

"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?"

"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse lukea."

"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te samoin, herrani!" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan. Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse miekkansa ja asetti sen syrjään. "Minä olen täällä saman lain alainen", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "ja minä toivon etteivät korkeat vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät herrat, ja olkaamme iloisia?"

Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään kumartaen pitkän puumiekkansa. "Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava herra isäntä!" vastasi hän. "Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa."

Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.

"Missä vanha Dorthe on?" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. "Onhan hänen tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana."

"Voi, totisesti, hyvä herra!" — sanoi Skirmen, "Dorthe Feienkostin asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön. Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet huomenna."

"Herra auttakoon!" — huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti pöydästä. — "Onneton!"

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?" kysyi kreivi Gerhard. — "Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi sellaisella nuorella miehellä olla?"

"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi", — sanoi drotsi Pietari. — "Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun, että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista niin hurskaaseen tarkoitukseen. — Ja nyt hänet on otettu kiinni ja vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään arvoinen. Onneton!"

Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.

"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?" — kysyi kreivi

Gerhard: "sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.

Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun

lakaista lattianne."

"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta. Jok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on nainen, niin hän haudataan elävältä."

"Mutta oletteko hullu?" — kysyi kreivi —, "rangaistaanko naista niin luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette kai leikkiä, herra drotsi!"

"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin näette, että minä ikävä kyllä en valehtele."

"Lue sinä se, Pitkäsääri!" — huusi kreivi hovinarrilleen. "Minun on vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta."

"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!" toisti hovinarri, ja otti kynttilän, jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. "Tässä se on. Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja, ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt." Hän alkoi nyt lukea virallisella tuomarin äänellä: "'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen kunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia, josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, — se ei ole katoavaista kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja heikommalle sukupuolelle."

"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla elävänä haudatuksi?"

"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" — vastasi hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen mieslurjuksen tai varkaan tavoin, — ajatelkaa mikä harmi siitä olisi hänen rippi-isälleen".

"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" — huudahti kreivi. — "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin julmia — niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."

"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" — huudahti nuori drotsi, joka tähän asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien kirjeiden päällä. — "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä kuninkaan luokse." — Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi, poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani, että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa riippuvan Warden hirsipuussa."

Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna tuoliinsa.

Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki verenvuodon viinillä.

Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä. Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan luokse.

Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".

"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan mielihyvällä hänen valtimoaan.

"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua, niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?" Häntä alkoi taas naurattaa, mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.

"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu", vastasi Pietari drotsi; — "mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille."

"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun mieleistäni."

"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut valtakunnanlakia vastaan?"

"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?"

"Minä menin kuningattaren luokse" — —

"Ha, ha! sen ymmärrän — onnellinen ritari! Mutta miksette antanut minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu, vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti."

"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne. Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!" Tämän sanoessaan poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä tahtonut nähdä häntä.