Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 5

Sisällysluettelo

Drotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa myrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera. Gremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet lauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka kiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen ryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty karvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He olivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa selkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen vaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä muusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia ryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa laivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä ja lepoa saamaan.

Gremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies käsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin vieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät puhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken saapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari näkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä, Middelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana ja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli ollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta siitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun asian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin, jonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui miettiväisenä kylään vievää tietä.

Vaikk'eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet kotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella huolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri vadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti. Näihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli perjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä.

"Pois laihat kampelat! — Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa", sanoi pitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet olivat voimakkaat ja intohimoiset. "Elämämme ja terveytemme varalta annan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!" lisäsi hän käskevästi. "Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme tähden."

Kampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa asetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä suosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta sinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä selville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja laihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja hienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että oli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista näissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas sekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten holhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä matkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että näissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.

Tämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa. Häntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän näkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat olivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä oli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut, hienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat, kaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai naisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman värisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt edestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut pitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut kielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin, osoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään ylimys-puolueeseen.

Pitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat kasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin seurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa vanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti, ja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista herroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja papukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli puettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä monta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi pyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta skottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen henkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta erityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan, herätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan, huolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle jokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset kasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt takkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty pitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka, pippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita, jotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden purkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista puulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut nurkkaan keittiön oven viereen.

"Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti!" sanoi hän nöyrän näköisenä, mutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä — "nämä kuninkaalliset hökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia — sanoi kunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan — ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat, ja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat saattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä sopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo keittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa valmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät kaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman maailman kanssa!"

"Se oli oikein, poikani!" — sanoi hengellinen herra lempeämmin ja taputti häntä olkapäälle. — "Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi maahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä välitä paastosaarnoista!"

Kun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut siellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki siniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. "Mitä? Tavallista tanskalaista kaljaa!" — huusi hän ja heitti tinakannun lattialle. — "Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota meille? — Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!"

"Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!" — vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. — "Se on yhtä ankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos te ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna edessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä hänen väkensä kärsi!"

Sininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.

"Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?" — huusi nyt hengellinen herra, ja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. — "Kuninkaalliseen sukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että tuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta, vaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja viskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi."

"Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand", sanoi nuori, hieno punaviittainen herra. — "Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää isäntänsä puolia. — Jos teillä on talossa saksalaista olutta, niin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!" — lisäsi hän välinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle hänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.

Mies näytti hämmästyvän ja epäröivän.

"Nyt joutuun!" — jatkoi nuori herra. — "Herttua Waldemar sinua käskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini, senhän olet jo huomannut takkiemme kuosista."

"Sen ymmärtänette itse, korkea herra", vastasi tarjoilija tyynesti; "mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava kuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän kellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole kukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin isäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä tynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja."

"Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!" huudahti kiivas mestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan käskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.

Veri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen tarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä käsivarteen — "Odotappas hiukan, serkkuni!" mutisi hän puoliääneen. — "Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen armonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan vieressä" — alkoi hän nyt kovaäänisesti — "silloin kun hän teki sen urotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva urotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä olin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi hän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa. Kunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista olutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi tanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä uskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David Thorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin kuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl! [Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.] — Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta saatavissa. — Kuninkaan malja, hyvät herrat!"

Tämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja kaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.

"Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!" — jatkoi sininen, sotaisa herra. — "Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä säätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa kaljavedessä!"

"Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!" — sanoi tarjoilijapoika. —

"Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan."

"Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan lääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena kapinoitsijana!" — jatkoi sininen herra. "Vetäkää hänet ulos ja antakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!" — komensi hän aseenkantajia. — "Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen, joka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa."

Silmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies urhoollisesti puolusti itseään.

"Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!" mörähti Jaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin penkille.

"Ehkä sentään vähän liian kovasti", — sanoi nuori herttua, mutta hymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa'alle pilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla sopimaton.

Näitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten johdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt pilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten säädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä välin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja pidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli ankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu lopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä kantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa koettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa vankiruokaa Sjöborgin erakoille. "Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo toivoa", — lisäsi hän — "kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista herroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä ennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei menestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa tuomiokapituleissa".

"Sinä olet veitikka, Martti!" sanoi mestari Grand uhaten häntä sormella. — "Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut siunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi osoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit puurokauhaan ja leikkuuveitseen."

"Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia", vastasi kokki veitikkamaisesti hymyillen. — "Totisesti, jos minä olisin teidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen, niin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille virkaveljillenne." Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa, valiten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän toi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja elähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.

"Maustettua viiniä!" huudahti Jaakko kreivi. "Sinäpäs vasta oivallinen mies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja tuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me muut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?"

"Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!" — vastasi kokki. — "Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi sitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi."

Ritarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja kovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa ja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin lauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu, kaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen pilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti drotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl'iksi vuoroon herra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen, joka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana astui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari, kypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja istuutui oven viereen pimeään soppeen.

"Kas nyt vasta elämä alkaa", sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä.

"Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja."

"Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?" kysyi mestari Grand: — "sehän on muuttunut jumalten juomaksi".

"Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!" — vastasi kokki. — "Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini; sitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu sen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman piispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee Martti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen parissa."

"Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka, joka meillä nyt on Lundissa!" — huudahti Jaakko kreivi. — "Tämmöinen piispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten herrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme alkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!" — jatkoi hän. — "Kunhan te kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä enemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen, silloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset läänitystuloni."

Mestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin tuttavallisen ja merkitsevän katseen.

"Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden malja!" — huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. — "Eläköön korkeasti oppinut mestari Jens Grand! — Konna se, joka ei juo tätä maljaa pohjaan! — Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!" Tämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa vasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen esimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki yhtyi iloisesti hurraten.

"Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä, korkea-arvoisa herttuani!" — sanoi mestari Grand, mielissään odottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon jokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. — "Se aika voi pian olla käsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana toivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille ystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa, silloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä soveliaammalla hetkellä ja paikalla!" — keskeytti hän äkkiä puheensa — "'latet anavis in herba!' [käärme piilee ruohikossa], joka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!" — Tämän sanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin, joka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti keskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän luo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin katsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa, löi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas heti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien ritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten, tuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla. Kaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski sormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä seisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. "Muistakaa valanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!" — sanoi rautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. — "Ei ole syytä antautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään ja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on vielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä te tunteneet häntä."

"Drotsi Pietari?" kysyivät kaikki hämmästyneinä.

"Kirottua!" — huudahti nuori herttua jalkaa polkien. — "Siellä puheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, — minne hän jäi?"

"Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi ollut siellä!" sanoi Jaakko kreivi. — "Paitsi erästä merimiestä ja renkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut."

"Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen, silloin kun perämiehen käsivarsi petti?" kysyi totinen ritari.

"Sekö nuori, rohkea mies!" sanoi Jaakko kreivi — "hänkö, joka tuli kuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän kaikkien henkemme, — eikö hän ollut merimies?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" sanoi musta ritari. — "Ja renki, joka teitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät korvat."

"Kirottua!" huusi toinen toisensa jälkeen.

"Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro", — alkoi mestari Grand puhua — "muuten olisin kyllä nähnyt oliko filistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli se punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti seikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista hassutusta lienee ollut?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" vastasi panssaroitu ritari. — "Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän kuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet häntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät."

"Kuolema ja kirous! — Kaikki on hukassa! — Me olemme petetyt!" — huudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.

"Ei vielä!" — sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen ääntänsä. — "Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki teitä. Minua suojaa vain tämä laki!" Tämän sanoessaan hän kumahutti suuren miekkansa lattiaan. "Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa, erotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain kolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!"

Nuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin rautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen ritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu kuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä. Ritari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään nyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä takaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa tarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra kumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.