Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 7

Sisällysluettelo

Nuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa ja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner oli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut jokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja kalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet korkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja, vaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen Åseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja vieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen huomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen salaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet, suurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta katkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi, jonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän takana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi oli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien alitse, ja oli kadonnut ovesta.

"Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?" huusivat hämmästyneet kalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.

"Seis, antakaa hänen mennä!" huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti heidät. "Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt vapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on yksi petturi vähemmän joukossamme."

Kalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.

"Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!" — sanoi vanha Henner Friser. "Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan puhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme käsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa nyt miehen jänistää!"

Sen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.

"Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän asiaan!" puhui drotsi Pietari. — "Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää rauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan urhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!"

"Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan kuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!" — vastasi nuori kalastaja.

"Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me heitimme roistojen kuoppaan" — sanoi aseseppä Troels — "niin kyllä me kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa tämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä, äyskäreillä ja tuluksilla varustettuina."

"Oikein, lapset, oikein!" — vastasi vanha Henner. — "Menkää vain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon päätöksestäni."

Hänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten tarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. "Jumala ja Pyhä Kristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä, mitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!" — sanoi hän liikutettuna. "Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä puhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se on liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan kestää." Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas liikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se oli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin käden. "Meneppäs nyt maata, lapseni!" — sanoi hän tyynesti — "ja nuku rauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai muista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt se ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja. Mutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa, niin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa ja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä! Nyt joudu nukkumaan!"

"Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!" pyysi pikku Åse rukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.

"Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö kuullut mitä sanoin?"

Vanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan häntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut vastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli tarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan silmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. "Se on totta, nuorukainen tuolla oven luona — ei ole vielä saanut illallista, ja hän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi löytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!"

"Tule, Klaus Skirmen!" — sanoi Åse riemuissaan ja niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi ovelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet iloisena mukaansa keittiöön.

"Ihmeellinen lapsi!" mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen — "nyt hän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa hänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten uniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin. Hm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!"

Drotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut huomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille povitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei näyttänyt tietävän mitä luki.

"Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?" — kysyi vanhus katsellen häntä osanottavasti, — "tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne puhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta näyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja tuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai teidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen irvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave Marianne?"

"Mitä sanoitte, kunnon vanhus?" kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen nopeasti pergamenttikäärön. "On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin lepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua."

"Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa teitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra ties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen, että teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi! Ette kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? — Mitä hemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi? — Samapa se, hyvin he siinä tekivät!" He istuutuivat nyt molemmat Martti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun pikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha Henner taas puhua: "Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra! Minun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te itse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja monelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä, kantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan saa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten vaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin ajaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme."

"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!" — keskeytti hänet drotsi — "mutta se melkein oli tarkoitukseni; — mitenkä sinä nyt siihen johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?"

"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko kreiviä?" — vastasi Henner. — "Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään. Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan. Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi."

"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!" — sanoi drotsi Pietari — "tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista, vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen." Hän oli ottanut esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. "Tunnetko sinä ritari Tyko Abilgaardin, herttuan drotsin?"

"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki."

"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos", — sanoi drotsi Pietari tukahuttaen huokauksen. — "Litlen suku on jaloa juurta, kunhan vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan."

"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!" alkoi Henner taas puhua. — "Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse — häntä ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin kiittää kruunustaan. — Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan."

"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto."

"Autuus!" jatkoi Henner synkästi — "elkää puhuko niin varmasti ihmisen autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen. Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu, joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?"

"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!" — vastasi ritari ankaran totisesti. — "Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen."

"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta, niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?"

"Mistä se johtui mieleesi, vanhus?" kysyi ritari pelästyneenä. — "Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin —, sitä miestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla ylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi, sekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta."

"Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!" — sanoi Henner Friser nousten seisomaan. "Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas Aabelin petolliseen sydämeen, — tuolla riippuu teräsjousi, josta kuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle."

Kauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella kookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä tuvassa kuin peloittava sankarihaamu. "Sinäkö sen teit? vanhus", sai hän ponnistaen sanotuksi. "Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota raskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos herttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies maassa olisi voinut pelastaa sinua."

"Se on minun pienin suruni!" — vastasi vanhus. — "Te ette ilmaise minua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä vanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja metsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään. Elkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona seison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja kuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä sielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen oikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, — sen kyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä. Kun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on kuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin, ainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta saatanaa."

"Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!" — sanoi ritari osanottavan levottomasti.

"Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein hänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on turhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin poltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen mädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä oli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä hän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut puhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa hän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme tulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä itse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani niin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain taikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin kaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja — kuuletteko te? Herra! Nyt taas suhisee ja vinkuu." Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja puisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.

"Onneton vanhus!" sanoi ritari — "enpä usko veren eikä kuolleen olevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen sydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle otollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi rauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa! Mutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi ja turvallisuudestasi — ei vain tämän asian tähden, mutta senkin tähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se ollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut sinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän viisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on kerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta voi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo, vanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa Beltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä Harrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa sinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä ja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!"

Vanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään, ja painoi korkean otsansa käsiinsä. "No niin! Minä seuraan teidän neuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen nuori herra!" — sanoi hän päättäväisesti ja nousi. — "En tee sitä tämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen katkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään häpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja sieluni ilo, — hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä levottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi! Hänet tahdon pelastaa, — ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te olette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion noudattaa sitä. — Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja menen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani ja tuomariini parhaan mukaan!" Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti ritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa varten.

Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut. Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten. Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa. Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla, joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi. Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää, jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään, ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa, jossa oli päällekirjoitus: "Salaliittolaisia." Hän hapuili kädellään tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan, mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot, helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren, tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.

Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi ettei ennen ollut huomannut heitä. "Jos oikein näen" — hän lausui, "on minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia".

"Aivan niin, herra ritari!" — vastasi tukeva, iloinen herra — "ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin kruunajaisturnajaisissa — eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?"

Ritari myönnytti kainosti kumartaen.

"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!" — jatkoi kreivi Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: — "Tämä nuori herra voi jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena drotsina maan ja valtakunnan parasta."

Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.

Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen puoleen. "Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni" — lausui hän, — "ja ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen, joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi."

"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!" — vastasi kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. "Kaukana olkoon minusta halu loukata. Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne, murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen ritarina, — mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi, parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!" — jatkoi hän, osoittaen hovinarriaan. — "Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita. Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!" — Näin sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt, että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa, joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: "Kiitos, herra ritari, onnea matkalle!" Drotsi taputti häntä ystävällisesti poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.

Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos keittiöstä.

Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta. Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä, kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.