Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 13

Sisällysluettelo

Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena. Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin, koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille. Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt, vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan. Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta, sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen, että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana punnitsivat asiaa.

Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille, joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan. Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.

Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. — "Kolmannelletoista ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa." Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.

Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä. Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä, joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika, jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan kunniakäädyillä!"

"Haavani paranevat helposti", — vastasi drotsi Pietari, "eikä miekka tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette kuitenkin oikeassa!" lisäsi hän. "Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä liikkeitä —"

"Liikettä minä juuri tarvitsen", — keskeytti kreivi hänet. — "Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona. Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni, mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi."

Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. "Kas niin!" — sanoi hän — "luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! — Koetappas sinäkin kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti."

"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra", vastasi hovinarri, "mutta koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin."

"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä. Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!" jatkoi kreivi iloisesti: "minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini naisten läsnäollessa."

"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin häpeällisesti erehtynyt", sanoi Pitkäsääri kumartaen. "Vaikka en ole kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte kotiin."

Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä hitaammin. "Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit", sanoi hän. "Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa niin jaloa tainta."

"Sen myönnän täydellisesti" — vastasi drotsi Pietari lämmöllä. — "Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen."

"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?"

"Halvan ritarin?" — toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. "Vanha Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari, vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa. Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren rakkaimpia ystävättäriä."

"Totta puhuen, hyvä ystäväni", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, "vähät minä hienouksista, mutta minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he. Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa."

"Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon, jalo kreivi!" — vastasi drotsi Pietari. "Teidän urhoollisuutenne ja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta, ja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka ainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä."

"Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun epäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä taistelun aikana."

"Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin vakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse — —"

"Pilkka ja ylenkatse?" keskeytti hänet kreivi ylpeästi. — "Saatana vieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin nainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin taistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo, että sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan", jatkoi hän — "enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni sopivasti sellaisessa seurassa?"

"Se sopii teille mainiosti", vastasi drotsi Pietari hymyillen. "Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se teille majesteetillisen ryhdin."

"Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää teitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin riippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi hänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille."

Kreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin asuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä vastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat komean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin, pronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät valaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen siellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa lautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä suuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen soitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota säestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet. Siellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan majesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla koristeltu tulipunainen puku.

"Kuningatar!" kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi hämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.

"Ja herttua Waldemar" — lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin hämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä jalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren herttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi pisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen sielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti käsivarteen.

"Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?" kuiskasi kreivi Gerhard. "Huimaako teidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani —, totisesti se oli ihana ilmiö."

Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen kohteliaasti heitä vastaan. "Tervetuloa, hyvät herrat!" sanoi vanha ritari. — "Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta."

"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut sisällä muutaman päivän", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä. — "Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut jalolle rouvallenne ja tyttärellenne — kun tanssi on lakannut — hänen armolleen kuningattarelle."

Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin päin.

"Niinkuin käskette!" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti hymyillen. "Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte — —"

Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella, joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena nuorten tyttöjen laulaessa:

Hirveä, orhia rukoile: unhoon Kirstisi pienonen vaipuu! Hirveä, peikkoa rukoile: kuolevi lempesi kaipuu!

"Pahus vieköön!" — mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt jatkoivat:

Hän rukoili hirveä, orhiakin: ei saanut hän neitoa mielestään. Hän rukoili hirveä, peikkoakin: ei surmata voinut hän lempeään.

Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:

Maanpakoon urho se ajettiin, ja neitonen joutui luostariin.

Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti. Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:

"Joka lintuselta, mi lens yli maan nuor nunna tiedusteli sulhoaan, joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla: 'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'"

"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!" sanoi nyt vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena hajamielisen ystävänsä puoleen. — "Jos nyt haluatte, niin saatan teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo."

Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja kaunis.

"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!" sanoi pieni kuningas kiivaasti. "Kun kultanappulat ovat saaria ja maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä."

"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!" vastasi vanha ritari. "Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi, mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki on sopimaton!" lisäsi hän vakavasti. — "Eikö drotsi Hessel ole vielä opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina."

Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.

"Katsokaa, herra valtioneuvos!" kuiskasi hän, "meidän pieni kuninkaamme jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän".

"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä", vastasi vanhus hiljaa. "Kun vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä."

Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi kuningattarelle", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi Gerhardiin. "Suokaa minun näyttää teille tietä!" Hän astui nopeasti edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi kuningattarelle.

"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän armoanne", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta, luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.

"Kreivi Gerhard!" toisti hän osanottavasti. "Missä hän sitten on? Minä en näe häntä."

"Mitä? Onko hän kadonnut?" — sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään taakseen.

"Tuolla ovella, teidän armonne!" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. "Jalo kreivi ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen."

"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin hänen kanssaan!" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. — "Pyytäkää häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa."

Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta armonosoituksesta.

"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!" sanoi kreivi pelästyneenä. "Minä en ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! — Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä", mutisi hän hiljaa. Hän tointui nopeasti, ja — ettei näyttäisi pelästyneeltä — tekeytyi hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa, jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti kuningatarta.

"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta", lisäsi kuningatar peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, "sillä tärkeämmät ja vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte hyvin!" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa ja jäykkiä käsivarren liikkeitä — "maailma ei ole pidellyt teitä pahoin, herra kreivi".

"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta", sanoi kreivi Gerhard punastuen. "Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin hoikempi, jos teidän armonne käskee — —"

"Kuinka?" kysyi kuningatar hymyillen. "Voitteko te tulla hoikaksi mielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne." — Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin sydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan, keskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla kysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten sanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti olivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat ikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut ja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat kuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta lohikäärmeen kanssa.

"Siitä laulusta minä pidän!" sanoi kuningatar. "Kullakin ajalla on minun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat liitossa, silloin eivät matelijat voi mitään."

"Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!" vastasi kreivi osanottavasti, huomaten täydellisesti sivutarkoituksen. "Vielä vartioivat leijonat Tanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina aikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita."

"Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!" lisäsi kuningatar keskeyttäen hänet.

Kreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen keinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen kuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia, mutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen mitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään vastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan yksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva. Huolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli lattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän näyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen näköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys hänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily rohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja vilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:

Mestari Didrik kuningas tutkia tahtoi säilänsä tehon, löi sen kovaan kallioon, hulmahutti vuori tulen ehon

Hän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin laulun 33:tta värssyä:

Leijona kaivoi ja Didrik löi vuorta, mi leiskui ja säkenöi, häntä jos leijona ei saanut pois, suruhunsa kuollut se ois.

Mutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli huudahduksen: "minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!" Ja nyt hän vasta huomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta hänen rinnassaan. "Anteeksi, teidän armonne!" sanoi hän äkkiä peitellen käsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. — "Minun olisi oikeastaan pitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta sitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa elämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi. Ja tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni kauneimman ja jaloimman naisen tähden." Hän teki liikkeen ikäänkuin hyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit kiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän heitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli hyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon, jossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja jossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla huolella hoitivat häntä.

Juhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta. Kuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen seuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia. Haavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä, vaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin aikoihin saisi nousta vuoteesta.