Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 3

Sisällysluettelo

Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285 kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai juutilaisten rantavallien luota.

"Joutavia, Kaarlo!" — sanoi syvä, karkea ääni — "tässä heidän on noustava maihin! — hyvin käy! — heillä näkyy olevan taitava perämies. Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!"

Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä, ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat, pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa, joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari, jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä, vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili, että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona. Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille, johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa. Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta, suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa, harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki. Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa; heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.

Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä, ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen. Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän näköisenä kivelleen. "Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria herroja Danehoveen" — mutisi hän. "Jos Waldemar herttua on heidän muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä pohjaan mastoineen ja köysineen."

"Miksikä niin? Naapuri Henner!" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista kasvoista tunsi sepäksi. — "Nuori herttua on viisas ja antelias herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee."

"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä totta", — mutisi vanhus — "jos hän niillä voisi soaista kaikkien tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää kuninkaana Tanskassa".

"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?" — huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. "Mitä te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi, kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!" lisäsi hän hitaasti ja miettiväisenä. "Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies: minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä — niin annappas kun mietin — hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella."

"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?" — vastasi vanha Henner katkeralla äänellä. — "Nuorelta kerskailijalta ei puutu rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!"

Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Niin totisesti, Henner naapuri!" — jatkoi aseseppä taas puhettaan: — "Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi, aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu."

"Murhattu?" — toisti Henner Friser. — "Ei, naapuri, ei muuta kuin kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme isästä ja Ryen kirotusta papista." — "Jumala suokoon minulle ja kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava. Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!" jatkoi hän hetken mietittyään ja nousi. — "Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä, mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi, joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta kuninkaastamme."

Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti; hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt hillityllä äänellä: "Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista, naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin pahempi." Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner", jatkoi aseseppä taas puhettaan — "ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin puolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik Kristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten että suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara silloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille; mutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin hänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan oikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen olisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä pelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä saisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä."

"Se on totta, naapuri!" sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen eikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. — "Ruma oli tuo Stig Andersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin ollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain uhkauksissa. Ja kuitenkin — Herra varjelkoon kuningasta ja hänen poikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa; hullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen juurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät, ja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen miehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea drotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa Jon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla."

"Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa, kuten sanotaan", — huomautti seppä hymyillen, — "niin eipä ole ihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen olevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia sitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas Silmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä kuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra drotsin kanssa."

"Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?" — huudahti vanhus kiivaasti ja suuttuneena. — "Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt vain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät murhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä uskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta seitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia, enkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme niin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on mies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin pettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen ääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis vaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele pieniä pukinsilmiään."

"Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner, kuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä ymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin omat syynne" — jatkoi seppä hymyillen, "jonka vuoksi aina sulette kauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik Silmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen ruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän talonne edustalla."

"Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!" — vastasi vanha soturi hiukan ärtyisästi. — "Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian oikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan enemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni ja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen lintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua vahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se rupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi, jonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus vähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä aina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän vanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä ole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä; mutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei jollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän välillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan järkevästi puhuessa."

"Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?" kysyi seppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.

"Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas" — vastasi vanhus — "ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran joutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä pääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa teille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan ja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan metsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä sain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi sille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä, vältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään olisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt päähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi telkesin tytön sinne kuin erehdyksestä."

"Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!" — sanoi seppä hymyillen. "Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä. Kuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma tyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen takaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen silmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi kertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo vetäytyneet pois sieltä."

"Typerää, kirotun typerää!" mutisi vanhus. — "Se ei tule toista kertaa tapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko siitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään olen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!"

"Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä kaupungissa?" — kysyi seppä.

"Kamaripalvelija Raanellako?" — huudahti Henner hämmästyneenä, — "eikö hän seurannut eilen kuningasta?"

"Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää kuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat hiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne tullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona."

"Vai niin!" — murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä salamoivat. "Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle."

"Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut nenäkkäitä kysymyksiä."

Vanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille. — "Laiva on turvassa!" — sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti voimakkaasti hillitty suuttumus: — "He hinaavat sitä perässään. Tule, naapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita kotona."

Pitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä pitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka Gremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi aseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin saapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin asunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen asuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli yhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. — "Hm! — ei valoa!" mutisi hän. — "Ei ole asiat oikein." Hän kiirehti askeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. "Ettekö kuule kavionkapsetta Hegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! — aivan varmasti. Ketä he ovat? Sillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin myöhällä vieraita Middelfartista? — Menkää te meille naapuri! Katsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole kotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain hiukan utelias." Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan takaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle, joka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien, joiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi kiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut esille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien kalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea pitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän ja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen. Taas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli kiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen harmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän etemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.

"Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi remakampi!" — sanoi kimakka miehenääni. — "Nyt olemme turvassa, ja tässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo vanha saatana joutuu kotiin sillalta."

"Kuolema ja helvetti!" — mutisi vanhus. — "Se oli pitkän kamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni."

"Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?" — jatkoi ohut ääni: — "kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo meidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista."

Tarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta, joka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa huomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen ratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin. Yhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. "Seis!" — huusi hän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä metsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän tarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja korskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta suonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili veitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa naisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan vasemmalla käsivarrella.

"Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!" — kaikui taas kimakka miehen ääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä, ja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä voimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän suistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella voimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa huimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja hän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: "Auta, isoisä! Auta!" ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden kapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin. Kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja hurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.