Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 4

Sisällysluettelo

Ainakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä. Tointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä ja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien ympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään, yhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja auttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen. Teräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori ritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla, ja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni tummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista norlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky oli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa, valaisten rauhattoman ja meluavan joukon.

"Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?" — kysyi ritari. "Onko näillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?"

"Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!" — vastasi vanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo hätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt kunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat pidättää osanottavia huudahduksiaan. "Sen kirotut roistot!" jatkoi Henner — "he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku Åseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt tappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa nenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää mihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain parikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte yhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun kunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan jonkun muun hienomman roiston." Suuttumukseltaan hän tuskin sai hengitetyksi.

"Ryöstetty?" — kysyi ritari — "ja väkivallalla? — siis kuitenkin ryöväreitä —"

"Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. — Mutta, jos olette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan viattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin huuhkajanpesään, häväistäväksi."

"Hegnesgaveliinko?" kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo hänen kauniit nuoret kasvonsa.

"Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!" — huudahti vanhus äkkiä iloisesti ja juoksi häntä kohti. — "Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä Kristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle avuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme lampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä heidän joukossaan!"

"Ajattele mitä sanot, vanha mies!" — alkoi ritari ankarasti ja totisena puhua: — "elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan. Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!"

"Täällä, täällä!" — huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. "Tässä on mies; hän on kylmä ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja."

Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu, joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli, oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan leijonalla kirjailtu.

"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan takin ja vaakunahatun"— sanoi ritari synkästi. — "Riisukaa, miehet, takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään tuomiopäivään asti! — ja nyt pois Hegnesgaveliin!"

Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.

"Kas niin, pikku hevoseni!" — sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. "Jos voit juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen appeen."

Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.

"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?" kysyi ritari. — "Jaksatko ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?"

"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!" vastasi Henner. — "Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!" — sanoi hän aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. — "Meillä ei ole neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein kävellä, kun istun varsasi selässä."

"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!" — sanoi nuori aseenkantaja loukkaantuneena: — "Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin kantaa."

"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan! Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi."

Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja sotalakkiin.

"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa teille tietä!" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.

"Vaikka niin!" sanoi ritari — "eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä, tuoltahan jo linnan torni näkyy."

Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.

Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.

"Reipas poika!" sanoi vanhus. — "Hänellä on kotkan silmät ja kauriin jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän Alsingareita tai Aröbolaisia."

"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä", — vastasi ritari. — "Hänen isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan vierestä."

"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?"

"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta."

"Oi, viisitoista vuotta", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta — "saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari, kyllä minä pysyn jälessä." Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.

Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. "Antakaa minun uudistaa siteenne", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein. "Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään! Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja."

"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!" — sanoi karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä sidettä. — "Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!"

Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja nopein askelin.

Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää. Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi. Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat, täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina, valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea, kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin, eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies, tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä, astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle; sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään vaikutusta ulkoapäin.

Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa. Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat, silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti epäluuloa ja pelkoa.

Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja, jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen etusormeaan uhkaavasti ilmaan: "Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu miekka pääsi päällä! — Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!" —

"Haa, mielipuoli!" — huudahti ylhäinen herra kalveten — "Raane, saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?" Hän kääntyi äkkiä ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. "Haa, sinä suulas, viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot minua ivata?" — sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. "Sinä tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme." Hän ojensi kätensä aikoen taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin, voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden ilme kasvoilla. "Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!" — sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa. Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. "Miten salamoi!" sanoi hän — "miten vihainen olet, isoisä! — Hui, miten silmäsi ja sormesi säkenöivät! — olet haavoittunut, verissäsi" — —

"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin herätetyksi?" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä, mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen elottomat, sieluttomat silmänsä. "Kyllä minä tiedän!" — kuiskasi tyttö salaperäisesti: — "Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! — Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne, niin piilottautukaa, paetkaa! — jättäkää kadotuksen tie!"

"Oletko riivattu, tyttö!" — huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa, katsoen levottomana ympärilleen. — "Olenko minä täällä petturien joukossa! — Raane, saatana! Missä olet?"

"Varokaa häntä! varokaa häntä!" — jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja salaperäisellä äänellä — "elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä sitä mainitaan".

"Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!" mutisi vaippaan kääriytynyt herra, katsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin ihmeelliseen tyttöön. "Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan teeskentelijän itseni pettää!" — huudahti hän vihdoinkin ääneen ja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt komeassa ritaripuvussa tytön edessä. — "Myönnäppäs, Åse pienoiseni, että olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, — tahdoit nähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä onnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen veitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit kuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. — Katsoppas, tuo kaikki toteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse! Kuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan saa tietää."

Äkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin heräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut hänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja hypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta; mutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat pienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä vieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään ennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi, jonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut luonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut luonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin rakastettavammaksi. "Kuka te olette? Herra ritari?" kysyi tyttö kiivaasti. — "Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei, niin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa lakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti silmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu, jos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi."

Korkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa tyttöä suuttunein katsein. "Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan", — mutisi hän hiljaa. — "Sinä olet oikeassa!" — sanoi hän ääneen — "minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia palvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan oikeudentuntoon, lapseni", — jatkoi hän ankaralla ja käskevällä äänellä — "niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut ajatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet epäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan, viekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia ja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta vastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan päivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä istuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä, punoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun isoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin asiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua ainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja tuomarillensa, joka minä totisesti olen."

"Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!" — sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta kuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. "Te vain tahdotte koetella, voitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan oikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on pakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten uskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä maasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele noitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen ennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain tahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette tosissanne", jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, "niin olette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette kuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä vääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa laki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin pukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai ryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä."

"Hävytön rohkeus!" tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten jalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin kasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: "Jos ei tuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi sinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä, voisin suuttua sinulle pahemmastikin. — Et ole kesyimpiä lintuja, huomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä suurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi minua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla kärsivällinen — mutta elä saata minua raivostumaan!"

"He tulevat, he tulevat!" — huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi suuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. — "Nyt kuitenkin saamme tietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja väkivallan tekijöitä!"

Linnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra katseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari, joka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja hätääntyneen näköisenä sisään. "Herra, meidät on petetty!" kuiskasi hän hengästyneenä. — "Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä sisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan."

"Drotsi Pietari? — oletko hullu?" — sanoi herra, kietoutuen nopeasti vaippaansa. — "Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?"

"Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään. Hän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He etsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle, elleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua olla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla paljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te käskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni toistaiseksi."

"Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen.

Lukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?"

"Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara herra ritari!" sanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. "Eikä paholainenkaan tiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta." Hän osoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen, silmät hurjasti loistaen. — "Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen heidän jo tulevan torninportaissa."

"Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!" — kuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä salaovesta.

Nuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta takapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. "Armahda onnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton kalastajatyttöni!" — sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä — "sinun tähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen kuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää kuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut — —"

"Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi", vastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua korvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan, koettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä samassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen esiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin ja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.

"Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini" — lausui drotsi. — "Sitokaa hänet, miehet!"

Kamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. "Ankara herra drotsi!" — sanoi hän ilkeästi hymyillen — "Te tiedätte itse mikä voima kauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette yllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme on viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt, miten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa villikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää se, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi meistä on rangaistava." Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan lyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa kätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen aseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä osanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät harhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin etsien.

"Lapseni, oma Åseni!" kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja huudahtaen: "isoisä, rakas isoisä!" lensi tyttö vanhan Hennerin syliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä hänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään, kuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.