Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 15

Sisällysluettelo

Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa, että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta. Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta! Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä, lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa, ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille. Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he aikoivat syleillä häntä.

"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"

Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon! Tuossahan hän on!"

"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä on?"

"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."

"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."

"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!" sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle kätensä. "Te matkustatte — ja minä makaan tässä. No, matkustakaa Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"

"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. — Mene vähäksi aikaa ulos, Dorthe!"

Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.

"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."

Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan houreissa.

"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi. "Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin, katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No, elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"

"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi drotsi Pietari. — "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle. — Mutta ehkä te itse" —

"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan peitetyin sanoin. — Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"

"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa, ettekä seuraa hovia?"

"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta, — te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."

"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa vain suoraan!"

"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon, ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, — tapahtukoon täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta — luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"

"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä, etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja oikeudenmukainen."

"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen vakuudeksi!"

"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan, silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte luottaa."

"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään. "Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä, huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani leikkimään! — Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin, että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.

Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut. Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua, aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla. Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä, ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse, kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa, ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki, joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui, oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä, Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat hevosten huoahtaa.

Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän aseenkantajalleen.

"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!" vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen sielun laivalla."

"Montako siellä oli?"

"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa. Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi, oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale, ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse, sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime vuonna."