Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 11

Sisällysluettelo

Puoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa rauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen haavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen herransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven vieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin liikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut nukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta, mutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui. Sitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja hänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän asiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin viekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä kyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot salaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa, näyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin hänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen ja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä tilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki tunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä päivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren kanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään, että kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin hänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla häneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota nopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan drotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi kutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt, niin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut kuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän oli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä oli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut toimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik prinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja valtakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen merkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä, ja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko tulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla ja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen täytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen ei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan mitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta, saattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi Sjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan teloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen mielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan, mutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren aseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja hengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi miekkaa.

"Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?" kysyi drotsi nopeasti. — "Sinä olet kalpea — onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu, poika, ja selitä?"

"Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!" — vastasi aseenkantaja, ojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti molemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin silmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua nimikirjoitusta ja sinettiä. "Eroitettu!" — sanoi hän — "mutta ei siinä kyllin — tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen vankeuteen! — ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait tämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen käskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!"

"Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on pantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen sen kuullut omilla korvillani."

"Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin —"

"Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän vangitsemiskäskyn. — Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa tekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä juomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin, Jaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana tulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa haavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa menemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän käytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen edessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan — minä piilottauduin uutimien taakse ja — — —"

"Ja kuuntelit? — kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei ollut! — Ja sinä kuulit" — —

"Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin. Mutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen. Te katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville, jos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea ei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan puheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni ja salaisesti vangitaan."

"Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista, — seisoo tässä, — mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön jälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on siihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee kuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja kuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait tämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät nuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?"

"Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet niin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin terveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin, että haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä pahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin Raane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin vaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi teeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen uskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi Mindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja sen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi poistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin hänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet kumoon ja kirjeen otetuksi."

"Siis ei asia koskenut yksin minua, — ja Raane oli samassa liitossa kuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut olisi saatu murhatuksi vankilassa?"

"Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin ja Norjan avusta, — mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. — Elkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta, ovat hevosemme heti satuloidut!"

"Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi väistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi tässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon Jumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse herraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja. Olkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole kysymyksessä ainoastaan minä — vaan kruunu ja valtakunta. Siis Ruotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun täytyy päästä kuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta siihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään odotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön. Herätä minut heti kun päivä valkenee!"

"Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja anna heille aseita?"

"Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää — niin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti on minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Hyvää yötä!"

Sillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja rohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat suoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi levolle. "Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!" — sanoi hän uskolliselle aseenkantajalleen. — "Ja nyt Herran haltuun! — Minä olen väsynyt."

Aseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut kolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä oveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.

Tuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli noussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan pienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa makuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta. Aseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt kuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei viivytellyt enää herättää herraansa. "Aamu koittaa", sanoi hän — "ja on jo muitakin valveilla paitsi meitä. — Tehkää nopeasti mitä aiotte, herra!"

Drotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi mielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. "Ei", sanoi hän, "sitä en tahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua. Minä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen turvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla todistaa mitä olet kuullut?"

"Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää mitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari Lavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa."

"Herra Lave? — Jumalani! Pienen Ingeni isä! — Hän oli herttuan seurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se kuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?"

"Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon ritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa."

"Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin.

Tule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon."

Sen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen viittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta lujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta katsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa astuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja lukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän etempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä vahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha, kaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes takaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen nuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori drotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean virkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja kuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen kilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi lähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja astuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä, ja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas mies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi ankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: "Herra drotsi Pietari Hessel! Kaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja seuratkaa meitä."

"En askeltakaan", — vastasi drotsi Pietari —"ennen kuin näytätte minulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!"

"Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä", — sanoi vouti —"mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet, että kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän väkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija Raanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette anteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne, miehet!"

Asestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi drotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä varustetun merkkinsä. "Tunnetteko te tämän?" kysyi hän. — "Sen vallan nojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän silmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko kädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä siitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen valmis seuraamaan teitä vankeuteen tai — jos kuningas niin käskee — kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan drotsi ja teidän herranne."

Hänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he katselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti hämmästyneeltä ja epäröivältä.

"Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi", alkoi vouti puhua — "mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta. Tiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu viralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida paljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte vain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti kielletty sallia teidän lähestyä linnaa." —

"Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun verivihollisemme", keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. "Te olette vastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat kuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette tahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien kätyreinä, niin seuratkaa minua heti."

"Jumala meitä armahtakoon!" huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen toisensa jälkeen. — "Mitä nyt teemme, herra vouti? — Vastatkaa te kaikesta. — Me emme ymmärrä mitään."

"Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa", — sanoi vouti miettiväisenä — "niin kuka takaa meille, ettette itse ole kavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä teillä tähän aikaan on linnassa?"

"Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää siitä — minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse varoittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte minua heti tai on henkenne kysymyksessä!" Odottamatta näihin sanoihin vastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti. Pelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.

"Menköön!" — sanoi vouti — "seuratkaamme häntä, koska hän niin tahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää vain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan nulikka!" — sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa. — "Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene matkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä."

"Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!" komensi drotsi Pietari kääntyen heihin päin. — "Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani kuninkaan luokse."

Vouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat drotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät tahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät pitäneet itseään siihen oikeutettuina.

"Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni", sanoi drotsi. Vouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen paremmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti hallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen päärakennukseen, jossa kuningas itse asui.

"Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi", sanoi vouti alakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, "ja minä olen petturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: elkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme toimivamme parhaan tietomme mukaan."

"Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden mukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen mukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet väestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos kamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta sivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä tien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?"

"Niinkuin käskette, herra drotsi!" vastasi yksi porvareista, jääden kuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen aseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä olevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä, johon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin ja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista ritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi täällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa edestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä lattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei ollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun palaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat asetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti kuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi kruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi kirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea risti, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet, puolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja vertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.

Kun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat hämmästyneinä tulijoihin. "Drotsi! — Nuori drotsi Hessel!" sanoivat he toinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.

"Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?" — kysyi vanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman ja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet eivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin ritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä keihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä. Rinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen henkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.

"Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon aikaan", — vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin, läpitunkevin katsein. "Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja salainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä saada heti puhua hänen kanssaan."

"Tärkeästä ja salaisesta asiasta?" — toisti ritari Lave kalveten. "Ei suinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja, jos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin aikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu."

"Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia, ankara herra ritari!" — sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä terävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.

"Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?" kuiskasi henkivartiopäällikkö, tarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet syrjemmälle. — "Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle appi-isällenne, nuori ystäväni?" — lisäsi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. — "Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton, niin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä vastaan. Mutta onhan se mahdotonta! — Jos joku tyytymättömistä läänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin ajatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan virkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä, jotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä todisteita ketään vastaan?"

"Sitä en tohdi sanoa täällä", — vastasi drotsi Pietari. "Meidän yksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä. Minun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän velvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse teostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa, eikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo."

"Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!" vastasi ritari Lave, koettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. — "Sillä, jolle kuningas on uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen pitää sitä häiritä, — ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa, ettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa."

"Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän oikeuksistamme", — alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten kiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet. "Vain sana kahden kesken, ritari Lave!" — näin sanoen hän veti hämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen osanottavasti: "minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä olisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa, joiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei aavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään asemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte, ei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka olisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan ole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne pois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta."

"Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette kai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen ritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?"

"Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi saattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten ja mielipiteiden vuoksi", — vastasi nuori drotsi. — "Minä en tiedä, Jumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon saada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä yönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun kuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan."

Ritari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton sielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren ritarin käteen. "Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!" sanoi hän. "Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä olisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen vaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!" jatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. "Riippuu vain minusta oletteko sitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen yli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä olen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te ette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole mitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen. jossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on eroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan kanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan teidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn nojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän henkenne on kysymyksessä —"… Hän keskeytti puheensa ja tuijotti tutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja joka seisoi kuin salaman lyömänä.

"Minä en ole ladellut teille valheita!" — sanoi drotsi Pietari toinnuttuaan. — "Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan ja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä teette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä."

"Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?" kysyi ritari Lave.

"Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun aseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa. Jos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian myöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä ovat ovet auki minun vankilaani ja —"

"Hyvä, minä uskon teitä!" — sanoi ritari Lave yhä levottomampana. "Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en tahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää, jota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki siteet katkaistut! Mutta — minä olin teidän isänne ystävä — ja jos minä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa silloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän käsiinne!" Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein suonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. "Minä menen herättämään kuningasta!" — sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.

Drotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän kuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja hän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä vaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti käytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin henkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen käytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä aukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti kynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän totteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden oven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen, välittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen keskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä ritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.

"Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti päästetty tästä ovesta sisään tai ei", vastasi ritari Lave. — "Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun velvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla ei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin kymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja toimittakaa hänet ulos!"

Kolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin.

Hän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari

Laveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.