Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 12

Sisällysluettelo

Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri, holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot, ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. "Hyvää päivää, Åke!" — sanoi hän — "oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä nukkumassa?"

"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?"

"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää, Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja rukoilemaan."

"Kyllä minä olen rukoillutkin!" vastasi poika: — "Minä rukoilin Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin minä olisin ollut onneton."

"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään, Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että pidät silmäsi auki."

"Hyvä Jumala, herra drotsi! — eihän semmoista toki milloinkaan voi tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä."

"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman sotajoukot meitä vartioisivat", — vastasi drotsi, "senvuoksi elkäämme eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä, joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia".

Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin, epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä, levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.

"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!" sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. — "Te rohkenette esittää tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja valtaistuimen turvallisuutta?"

"Minä tiedän, ja voin sen todistaa", vastasi nuori drotsi rohkeasti — "että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig Andersenin, kanssa."

"Todista se!" sanoi kuningas kalveten.

"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani."

"Mestari Martti!" toisti kuningas. "Hän on minulle uskollinen, eikä ole sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni ääreen. Onko hän täällä?"

"Ei, herra kuningas!" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä kielletty — "mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!"

"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini."

"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette, että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!"

"Ei sanaakaan teistä itsestänne, — vaiti!" Kuningas luki nopeaan ja levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman silmäyksen ritariin. "Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous", sanoi hän — "mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita, ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin langettaa kuolemantuomion, — ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista täällä puhutaan?"

"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat kirjoitetut, käskettiin minun hävittää."

"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!"

"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra kuningas, se viittaus on tärkeä."

Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.

"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa", jatkoi ritari: "luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä, on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen. Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä."

"Raane?" — huudahti kuningas hämmästyneenä, — "siitä hän ei ole puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo, kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä, ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä."

Ritari puisti päätään. "Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme. Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita."

"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!"

"Ei, niin, teidän armonne!" — vastasi drotsi Pietari pelkäämättä. "Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra kuningas!"

"Muistakaa kenen kanssa puhutte!" — keskeytti hänet kuningas, koettaen turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. — "Mitä muuta voitte kertoa?"

"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni, niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa."

"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni. Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan! Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on kuullut?"

"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan sanansa."

"Antaa hänen tulla!" käski kuningas.

Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. "Vanno!" sanoi hän. — "Vanno, ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi pelastukseksi!"

"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!" sanoi Klaus

Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.

"Hyvä! Nyt voit mennä!"

Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan silmäyksen herraansa.

"Kamaripalvelija Raanekin mukana?" sanoi kuningas miettiväisesti. — "No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän tekee minulle kaikesta selvän."

"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen."

"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?"

"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen Ruotsissa."

"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti, niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! — On jo aika näyttää uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat kuin Ruotsissa."

"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä."

"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? — Sano suoraan, urhokas drotsi Pietari!" — sanoi kuningas huolissaan. — "Sinä olet rehellinen alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä nyt on tehtävä?"

"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan."

"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu, jos heitän sen luotani oikun tähden!" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. — "Se käsky, jonka eilen pahalla tuulella ollessani julkaisin — —"

"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne."

"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.

Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on

kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,

Pietari Hessel! Anna tänne!"

Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä äänellä: "Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini. Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle, niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena. Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini", jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, "voitteko kehua olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen, jonka värejä te kannatte? — No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta, rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen hupaisen seikkailun vuoksi."

Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan. Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä, ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä totisena rinnalleen ja vaikeni.

"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?" sanoi kuningas äkkiä totisena. "Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle pohjalle, on hän meidän vankimme!"

"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme ne tiedot, joita minä vielä odotan?" huomautti drotsi Pietari. — "Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja valtakunnan laki ja oikeus —"

"Vaiti siitä!" huudahti kuningas kiivaasti: — "Ei mikään laki estä minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa tämä kunnialahja!" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.

"Vielä sana!" — alkoi kuningas puhua. "Minä tiedän, että te olette kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?"

"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään, eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot siitä."

"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas herra!" — sanoi kuningas. — "Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies voi sanoa meille enemmänkin."

"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas, että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman vaimon sisarenpoika!"

"Hyvä!" — vastasi kuningas kalveten. "Siitä ei teidän tarvitse muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle. Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt menkää, rehellinen Pietari drotsini", sanoi kuningas äkkiä lempeästi ja tuttavallisesti. — "Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!"

Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla, ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään. Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen kaupunginvoudin puoleen. "Niin kuin näette, hyvä voutini!" — sanoi hän melkein välinpitämättömällä äänellä. — "Herra drotsi Pietari Hessel tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet syynä. Mene Jumalan haltuun!"

Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle ritarille, että drotsi Pietarille.

"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra valtioneuvos!" — kysyi drotsi Pietari. — "Minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana."

"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja tyyninä."

Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.

Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat, mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta. Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa, asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään. Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina. Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat, palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.

Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet, jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen, tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa. Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen. "Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!" sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on kiusaus, joka meidän on voitettava!"

Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa tämän asuntoon.