Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 8

Sisällysluettelo

Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä. Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan, voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo "Se oli kamaripalvelija Raane, herra drotsi!" — sanoi hän innokkaasti. "Hänen ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?"

"Ei ole tarpeellista!" — vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa: — "jos hän aikoo sitä tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa Nyborgissa".

"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte hyvin, kuinka käy!"

"Sen kyllä tiedän", — vastasi drotsi, — "anna hänen ajaa!"

Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä seurastaan.

"Ihana maa!" — sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.

"Niin kyllä!" — vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. — "Jos kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa, olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne olivat toisia aikoja!"

"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!" — sanoi kreivi: — "onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari."

"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo kiintyneenä!" — vastasi drotsi — "ja jos Jumala suo, ei se ole häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka. Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa; sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin."

"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, — paitsi itseänne?" — kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa huolettomaan iloisuuteen.

"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen ansiollisiin miehiin", — vastasi nuori drotsi kainosti — "mutta jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava."

"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä" — vastasi kreivi. — "Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja."

"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta", — lausui drotsi kiihkeästi: — "Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä ette nykyään voi Tanskasta keksiä."

"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän valtiomies-ihanteenne", — vastasi kreivi hymyillen — "ja minä kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin, että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee muinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus! Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, — hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona — hän joka juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön — mestari Martti Mogensen" —

"Maisteri Martinus de Dacia, liikanimeltään Magnifilius, se on meidän kielellämme: Suuren poika!" — oikaisi puolioppinut hovinarri: — "Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen." Nyt hän kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.

"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!" — huudahti kreivi hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin Modi siqnificandi hänen Logicastaan.

Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä ja suututti häntä. "Minun täytyy myöntää Teille, herra kreivi", — lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, — "että Teidän hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet. Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, — vaikkapa sen tekisitte Te, jalosukuinen kreivi!"

"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara herra drotsi!" — vastasi kreivi, lakaten nauramasta. — "Ollaanko Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan? Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni. Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte, syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa, että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi, kunnon mieheksi."

"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani", — vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. — "Se on ehkä tapa muissa maissa; mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä."

"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne", — vastasi kreivi — "ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, — sehän osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule, Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi."

Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi. Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin raivohullu.

"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat hevosemme, ja se on perhanan paha asia!" — huusi kreivi, vaivalla hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan, johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.

"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään", — sanoi nyt drotsi Pietari hymyillen — "mutta tällä ette vielä ole todistanut minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta".

Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa, joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli perintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.

"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!" — lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, — "mutta jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä, onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään tapahtunut."

"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri vääryys ja kuulumaton typeryys" — keskeytti drotsi Pietari hänet kiivaasti.

"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa", — jatkoi kreivi, — "mutta yhtä vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat, herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi matkanaiheeksi."

Kuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle, drotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. "Sen kunnioituksen, mitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi", — lausui hän vakavasti, — "hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä kukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä kohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en voi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos aiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä puuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan itsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa asia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan pelätä veristä kansalaissotaa."

"Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin valtioasioihin! — On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis, rakastettava kuningatar myös!"

"Päätös ainakin oli sellainen", — sanoi drotsi Pietari kylmästi, tuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja myös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana. — "Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi", — jatkoi hän suuttumustaan hilliten — "että Te niin avosuisesti lausutte julki sen, mitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija osoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa tapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja määrätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne kaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne kanssa."

"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi", — vastasi kreivi välinpitämättömästi, — "ja tuntuu siltä kuin te ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni voi yhdistyä muitten hupiin."

"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne."

"Vai niin!" — keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. — "Siinäkö langassa tämä juttu riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan, huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin."

"Huhujen?" — toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. — "Jos ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat häpeämättömiä raukkoja."

"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä huhuista", — vastasi kreivi säkenöivin katsein, — "niin kaukana olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori, intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis lyhentää." Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa. "Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne", — jatkoi kiihtynyt kreivi. — "Te kuljette silmät kiinni tornin huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta se olkoon minun asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!"

Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä, mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta. Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään. Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.

Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty. Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja hyvänsävyinen ilmeensä. "Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli paljonkaan hupia" — sanoi hän. — "Minä olen Teitä runnellu pahoin, drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? — Minä en juuri siihen pysty." Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan jälleen.

"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!" — lausui drotsi Pietari. — "Kun olette hiukan koonnut voimianne, autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään. Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta."

"Tietysti!" — vastasi kreivi. "Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä enää voi uskoa mitään pahaa Teistä."

Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa kohden, virkkoen: "Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa koskaan kenellekään muulle. Ja — ritarikunniani kautta! — enpä tiedä koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta, mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä."

"Tässä on minun käteni!" — puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. — "Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta kuin nimeni on kreivi Gerhard!"

Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä, Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen, samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän kuuluviinsa.