Читать книгу Eerik Menvedin lapsuus - Bernhard Severin Ingemann - Страница 14

Sisällysluettelo

Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli, sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan, Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä. Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.

Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta, heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin. Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa, hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu. Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen. Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa. Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa, nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.

Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin, sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten katsojien lomitse.

Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin, marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.

"Tänä päivänä minä en ole tuomarina", sanoi nyt kuningas. "Minä olen itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!"

"Danehoven nimessä!" huusi airut, — "astukaa esiin valantehneet miehet!"

Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla äänellä: "Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!"

Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta. Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston joukkoon.

Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. "Meille kaikille on tunnettua", alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, "että jalosukuinen Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan, tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä, valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä, jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion oikeaksi ja pysyväksi!" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.

"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!" alkoi ritari Jon taas puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja luki ääneen ja selvästi:

"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa, ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän sinettiemme joukkoon." Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa vaippojensa helmuksia.

Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta. Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen rivistä esille rohkea mestari Grand. "Tuomio on voimaton!" sanoi hän kovalla äänellä: "Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!"

"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa", vastasi Jon ritari tyynesti, "Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa Johannes!"

Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: "Pyhän kirkon nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa, ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa."

Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti, etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen, astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään, ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan. Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa, siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.

Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat, joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa, ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu. Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta. Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.

Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari, ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana, samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard, selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle, Cecilialle, kuin kellenkään muulle.

Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen. Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle, kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille, ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan, rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle. Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa.

Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta, ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse ja johtaakseen hänet turmioon. "Hänen parempaa ihmistään minä en voi pelastaa!" sanoi drotsi itsekseen. — "Nyt minun täytyy ajatella kruunun turvallisuutta!" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut, jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi. Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin, palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä, yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi drotsin paikan kruununperillisen luona.

Prinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan kädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein kihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat uuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu, sitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli koettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta hän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin vain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli kiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa tähän liittoon.

"Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri", kuiskasi hyvin tunnettu, syvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli huomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista prinsessaa.

"Ritari Thorstenson!" — sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista unelmistaan. "Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden toimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari! Mutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti tuomitsette." Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen, jossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa puhella keskenään. "Te surkuttelette prinsessaa", jatkoi hän. "Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon kruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat nyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa. Tiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo kehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on nyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten sieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala yksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme parhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme samallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen kuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä hartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa."

"Raakamaista! Inhoittavaa!" — mutisi ritari. — "Mutta minulla on teille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?"

"Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii ja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta poistumista."

"Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan hänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän kahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle. Ne ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat vuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan norjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan."

"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari. "Meidän pieni purjelaivamme on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei häntä siitä kukaan voi estää."

"Kyllä ymmärrän!" vastasi Thorstenson. "Me teemme, myöskin vain huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä."

Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka saattoi hänet hämilleen. "Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!" — sanoi hän nopeasti. "Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen linnanportilla hevostemme luona." Hän puristi Thorstensonin kättä ja astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.

"Pari sanaa, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. "Mitenkä voi sairas vieraanne?" kysyi hän. "Olen pahoillani, että minä tavallani olen syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa."

"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois häntä katsomaan."

"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!" jatkoi hän, "sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti, taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!"

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Mitenkä? Armollinen kuningatar!" änkytti hän. "Kuka on sanonut —"

"Yhdentekevää!" — keskeytti kuningatar hänet. "Minulle on aivan äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä."

"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut", vastasi drotsi Pietari syvästi loukattuna, "sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi, kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, — jalo kreivi Gerhard itse voi sen todistaa — hänen vastustajansa ei ole unohtanut velvollisuuksiaan."

"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne todenperäisyyden takeena", sanoi nyt kuningatar lempeästi — "mutta minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita, ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän, että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta suosiostani."

Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.