Читать книгу Runoelmia 2 - Brummer F. F. - Страница 11

Nuori olen neitonen ja ken se mua kohtaa

Ihantelee, kuinka puna poskiltani hohtaa.

Kylän pojat kuiskavatten: "ota kihlat multa!

Palaahan kai sydämmesi? Saanko muiskun sulta?"

Minä heille vastaelen: "niinkuin märkä palaa.

Turhaan mua hulivilit kullaksensa halaa."

En ma huoli pojista, en heidän kihloistansa.

Mut jos tulee Vilho, niin … niin karkaan kaulahansa.

Ystävän' on kaukana, ei taida tänne joutaa.

Mont' on maata välillä; ken hänet sieltä noutaa?

Häntä ajatellessa, oi, kuinka neula luistaa!

Vaan … en tiedä varmaan, jos hän mua enään muistaa.

Eron hetk' oil huimaava. Hän istui vieressäni.

Hiukan, luulen, itkettiinkin, – se on mielessäni.

Tarttuipa hän käteeni; ja nyt en muista muuta

Kuin nää hänen sanansa ja … että annoin suuta:

"Kunhan järvet aukenee, ja kevätpäivä paistaa,

Ensilemmen suloa saan luonasi taas maistaa."

Niin hän lausui lähteissänsä. Häneen minä luotan.

Hunajata huuliltani hänelle vaan juotan.