Читать книгу Runoelmia 2 - Brummer F. F. - Страница 2

Oi, Helmini, suo kerran viimeisen

Mun kanteleeni äänen kajahdella!

Suo kerran sydämmeni suruisen

Viel' ensi lemmestänsä lauleskella!

Jo koht' on kannel vaiti kourassain:

Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.

Muistatkohan viel' aikaa mennyttä?

Muistatko, Helmi, onneamme silloin

Ja lemmen liekin ensi ennettä

Ja riemulaulujamme aamuin, illoin?

Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain

Ne vieläkin on mulla muistossain.

Muistanpa aina silmäis loistehen,

Kun puoleheni katsoit hymyellen.

Kun kasvojesi näin hohtehen,

Ma hurmoksissa seisoin ihaellen

Ja huulilleis kun painoin suudelman…

Ken tunteilleni keksis lauselman!

Maat, taivahat ma silloin unohdin;

Ja impyeni äänen koska kuulin,

Ma autuaitten lailla vavahdin,

Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin.

Oi, juhlahetket niityn nurmella!

Oi, riemupäivät Roinen rannalla!

Kun nietos suli puron partaista,

Ma kevään kukat helmahasi kannoin.

Mit' ilman alla tiesin herttaista

Sen sulle – oi, niin mielelläni – annoin

Ja onnellisna parhaan itseni

Ma uhrasin vaan sulle, armaani.

Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt

Sa sydämmesi aartehia annat.

On autuutemme aika päättynyt:

Sa toisen miehen kihloja nyt kannat.

Häll' olkoon sulle syli lämpönen

Ja sydän hellä, lempi tulinen!

Hyvästi, Helmi! Onni olkohon

Sun johtajasi aina elon teillä.

Mun kohtaloni miksi tulkohon,

On lohdutus myös paljon kärsineillä:

Jo koht' on kannel vaiti kourassain.

Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.