Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 12

Sisällysluettelo

Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:

"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"

Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:

"Minä en ole mikään maksava harjoittelija — leikkivä harjoittelija, piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."

"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin. Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone; ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin te syynä. Ei siitä teitä kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."

Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö, tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat, harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli haljennut jostakin kohdasta.

"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.

"Niin on, onko teidänkin?"

"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"

"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi — Glory — eikö niin?"

"Niin. Entä teidän nimenne?"

"Polly Love."

Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä kuluttamaan.

"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.

"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä", sanoi Glory.

"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja —."

Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.

"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin — kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"

"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.

"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla toisella puolen puistoa."

"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.

"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"

Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi taskuaan.

"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."

"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tuota komeaa juhlakomentoa edessään.

Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet. Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja, kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi, pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti: "Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa kohoili ja hän oli vähällä itkeä.

Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa kärkeen."

"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.

"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa vastapäätä? — se on ulkoasiain ministeriö."

"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.

"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja keväthattu."

"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas päässään?"

"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."

Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl. kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"

Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.

"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia sinua ihmetyttää."

He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin, ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.

He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.

Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille, rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.

He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä, joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin kultakiharat irrallaan aaltoili."

Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen. Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa, vaan mahtavien miljoonien melua.

He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa, jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin. Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.

Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.

"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.

"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä täällä!" vastasi Polly.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.

"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?… Voi herranen aika sinua Glory… Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät liian vähän tästä maailmasta."

Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän surkeudesta.

"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.

He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta Polly seisahtui tutunomaisesti.

"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."

Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat. Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt saattamaan kotiin.

"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten

Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."

"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.

Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.

"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.

"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"

Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.

"Minua — tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."

Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:

"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.

"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."

"Kyllä, mummo, kyllä. Minä — lupaan — minä — ooh!"

Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.