Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 21

Sisällysluettelo

Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.

Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.

"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni — tämähän on julkinen laitos — minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä — siitä, ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."

"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."

Se oli kanonikko Wealthy.

"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."

"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.

John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata, ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli omituisen kalpea.

Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt erotettavaksi.

"Ei", vastasi hän, "ei mitään."

"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja, "ettette tiedä mitään koko asiasta — että se on liian vähäpätöinen herättääkseen teidän huomiotanne — tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole tytölle puhunutkaan siitä?"

"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.

"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen vieressä olevaa kelloa.

Sanantuoja astui sisään.

"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.

"Ja miksikä ei?"

"Näin monen läsnäollessa — ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä johtajatar —"

Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan. Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi sanantuojalle, joka poistui huoneesta.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo, pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".

"Ette voi?"

"No niin, en tahdo."

"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"

"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus —"

"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen henkisestä menestyksestä… Se on todellakin —"

Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan, vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse suostuvainen —"

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar

Allworthyn siipien suojassa.

"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.

"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.

"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle, joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."

Tyttö alkoi itkeä.

"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat lupaavat kuunnella."

Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.

"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.

"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.

Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka sanoi: "Tuokaa hänet tänne."

John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö, jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa. Se oli Glory.

Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:

"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"

"Olen", sanoi Glory.

Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme enensi hänen nuorekasta suloaan.

"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette muutoinkin ollut hänen uskottunaan."

"Niin olen."

"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva henkilö."

"Ei, tietääkseni."

"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien koulujen jäsenistä?"

"Ei."

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.

"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.

"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."

Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa, ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa, mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä tapauksessa.

Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö, jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä, hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.

"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista", sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja, etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."

Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti ylpeys ja vastustushalu.

"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni on hieno herra — yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä — ja jos tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin kadulla ja hän on lordi —"

"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen selkänsä takana."

John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä. Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.

"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.

"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen kanssa."

John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.

Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän, "te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon, että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena, uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni värisi) — "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon ihmisten seassa — kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen nimi — se on prostituoitu."

Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka hänen povensa aaltoili.

"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. Minua on opetettu ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"

Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.

"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin erottaa minut jos tahdotte — jos uskallatte! Mutta minä kerron kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen tietää!"

Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.

"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö kenelle te puhutte?"

"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on. Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies — eikä fariseus ja krokodiili!"

"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.

Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"

Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.

"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne heti."

Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:

"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"

"Mille miehelle?"

"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani — täällä kannattajien ja johtajien luettelossa."

"No niin, entä sitten?"

"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."