Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 16

Sisällysluettelo

Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa, punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä. Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota John ei sietänyt.

Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne — hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin — mutta tytöt rakastivat semmoista — he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita — hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.

Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.

Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.

Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.

John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän — hän oli kuollut — kuollut… Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.

Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.

John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.

"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.

"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."

John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla — se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.

Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."

John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta — kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö — kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."

Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.

"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme — ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme — olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme — meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa — seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa —."

Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."

Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.

Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.

"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"

"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää. Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."

"Mutta entä äidin ja lapsen — veljen ja sisaren rakkaus?"

"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle, joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan, sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän suinkin voi."

John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan, mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.

"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen", sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."

Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa. Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on, poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle. Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."

John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme! Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää ajatuksenne ylhäälle."

John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän jalkoihin, sanoen:

"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."

Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:

"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon sinua. Kun Hän sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä! Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."

Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti saadakseen sanoa asiansa.

Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi. Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.

Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa.

Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.

Se oli osoitettu Peelin pastorille:

"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy. Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.

"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia. Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa — tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."

Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya, Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan Glorysta.

Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen, ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa. Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta, mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla, nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.

John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.

Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.

Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"

Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."

Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:

"Hyvä on, koska sinä tahdot. Minulle se on samantekevä."

Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:

"Minä iltana siis menemme, Robert?"

Toinen miesääni vastasi vetelästi:

"Määrätkööt tytöt itse sen asian."

John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti tuntiessaan hänet.

"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken.

Hän oli Man-saarella, muistattehan —"

"Minä en muista", sanoi John Storm.

"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet —"

"Minä en tunne häntä", sanoi John Storm.

Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä —", mutta samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne. Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa tirskutellen pois.

Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja ajoivat pois.

"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.

"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman väliin, niin — niin sitä minä en aio unohtaa."

"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä — teeskentelevä narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään jotain —"

Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit puserrettuina ja purren hammasta.