Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 18

Sisällysluettelo

Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert, jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.

Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti innostustaan ja punastui kovasti.

Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.

Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita, tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.

"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.

"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme puhelemassa!" sanoi Drake.

Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla hurmaavaa.

"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän — "yleisö, tarkoitan!"

"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.

Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:

"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä täällä teatterissa ollaan!"

"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli peittää kasvonsa häpeästä.

"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.

Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle, että Rosa oli hänen ystäviään — sanomalehtikirjailija, neiti Rosa Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:

"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla.

Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"

"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja katsahtaen taas alas. "Missä penkissä — aitiossa, tarkoitin —"

Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.

"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen, huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan häntä.

Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.

"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot olivat peitossa uutimen takana.

Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi Robertille hänen olkansa yli.

"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.

"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.

"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä — mies tahtoo herättää huomiota — itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin edespäin."

"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin: 'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se, pääministerin veljenpoika, ja kumminkin —'"

"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen uskollaan. Niin se on!"

Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa, mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!

"Kuka se on?" kysyi Drake.

"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.

"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta kertomaan!"

"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" — ja seuraavassa silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan pimeässä.

Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle, ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut "Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin. Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se on totta, se muuttaa asian.

Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.

Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.

"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta

Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.

"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti — näyttelijä — minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat hänelle käsiään — eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"

Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa, oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän läpi, hän sanoi:

"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"

Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki tuo on!"

"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.

"Ja niin komeita timantteja!"

"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.

"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.

"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan ja sitten hän sanoi:

"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri, ja minun mielestäni olisi ollut hänen asiansa lausua tervetuloa —"

Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään tapaansa, mutta Drake sanoi:

"Ole vaiti, Robert!"

Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa, ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.

"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa, vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö — kyllä mies sen piankin huomaa!"

Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle. Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.

"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."

"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei välittänyt siitä.

Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä, kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.

Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.

"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut hänestä, vaan itsestään.

Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää", muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen kauniisti.

"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:

"Niin, niin, kyllä tiedän — Shakespeare tietysti."

Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat, ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen pitänyt Gloryn mielestä hävetä.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin kirjoittanut."

"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja tarpeetonta", sanoi Glory.

Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei päässyt mihinkään.

Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta, mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.

"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.

"Mutta he uskovat häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.

"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.

"Se on häpeällistä — hänen isänsäkin —" alkoi Glory.

"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja

Heron pyörtyessä huudahti hän.

"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt — kaikki ihmiset katsovat tänne!"

"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti sanoen:

"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te —"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa. Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo käytävässä ja Drake seurasi häntä.

Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään, hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:

"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"

Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne, Glory?"

Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!" Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule —"

Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi äärettömästi!"

"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi

Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."

Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.

Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."

Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.

Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi hengittäen astuivat he ylös portaita.

Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:

"Te olette myöhään täällä."

John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin — kuolevan luo."

"Oliko se pikku Johnnie?"

"Oli."

Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä — eivät silmäluometkaan värähdelleet.

"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi. "Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin —"

"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti — "tosinta, jalointa työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"

"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se —."

"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.

Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni puristus rinnassa.

Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:

"Neitoset, älkää huokailko enää,

Kaikki miehet ne pettää."

Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.