Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 15

Sisällysluettelo

Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.

Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.

Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"

Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.

Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä — hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä — tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.

Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat — tuossa — aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."

Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:

"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"

Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä — hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.

"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.

"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.

"Tunsin heti — melkein ensi silmäyksellä."

"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika — ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut siitä ajasta."

"Olette kyllä", sanoi Drake — "te olette hyvin paljon muuttunut."

"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti minä olen vanhentunut."

"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.

"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin puettu poikanulikka."

"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."

Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme muuttuneet kumpikin!"

"Oletteko?" sanoi Glory.

"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut, enkä minä —"

"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat taas.

Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa. Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli kirjurina eräässä ministeriössä.

Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.

"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."

Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).

Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:

"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"

Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.

"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."

"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.

"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät viimeksi näin?"

"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.

Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa ja kumminkin voimakasta.

"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut — ja pakenitte kanssani?" sanoi Drake.

"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee tapahtunut?" sanoi Glory.

"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."

"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen aikaan!"

"En ole varma siitä — nyt enää", sanoi Drake.

"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun silloin", virkkoi Glory.

"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"

He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.

"Muistatteko te sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.

"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili ja suuteli teitä purjeveneessä?"

"Syleilikö hän ja suuteli?"

"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"

"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän sairashuoneemme kappalaisena."

"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi

Drake.

"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.

Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.

"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.

"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.

Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka, sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne saapuisi.

"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas — suunnattoman rikas", sanoi lordi Robert.

"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata häämöttävän etäällä.

"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä demokraattisimmat mielipiteet."

"Todellako?" sanoi Glory.

"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida vallasneito."

"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi

Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.

Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.

"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert.

"Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."

"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on — miten sievä suu!"

"Onko hän irlantilainen? — Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"

Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.

"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."

"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"

"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, — "ei parempia, ei huonompia — naurettavampia vain."

Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja — tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.

Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.

"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" — alkoi Drake, mutta samassa kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.

Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi tanssisalin lasikattoon.

Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella, ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla. Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden, loiston ja onnen keskellä.

Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.

"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.

"Millaiset asiat?" kysyi Glory.

"En sano — kyllä te tiedätte!"

Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.

"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän — "tuo valkoinen ruusu hiuksistanne."

"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.

"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"

Glory nosti kättään tukkaansa.

"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa minun itse ottaa se!"

Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.

"Armas!" kuiskasi Drake.

Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän itse oli syynä siihen.

"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se ei milloinkaan enää saa tapahtua — ei ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttaa!"

Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri poispäin.