Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 22

Sisällysluettelo

John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt vuosikertomuksesta.

Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi. Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt häntä istumaan.

"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."

Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.

"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi Robert.

"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."

"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."

"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön tilasta."

"Niin, parasta on olla kysymättä."

"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."

"Mikähän se lienee?"

"Milloinka aiotte naida hänet?"

Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.

"Nuo ihmiset — nuo apulaispapit — katsopas mokomaa hävyttömyyttä… Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia teitä liikuttaa?"

"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."

"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."

"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."

"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm — ja teidän kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."

"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi

John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"

"Aivan mitä itse tahdon."

"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri tuommoiset tytöt… Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi Robert. Jos vielä jotain tapahtuu — jos te petätte hänet… hän on pannut toivonsa teihin — jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen sekä ruumiinsa että sielunsa —"

"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen kyselemättä kenenkään papin neuvoja."

Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja minä olen sen kuullut. Hyvästi."

Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta (joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää." Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.

"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan kohta."

"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä puhuttelemaan herra Drakea."

"Mutta minä olen itse tavannut miehen."

"Lordi Robertinko?"

"Niin… Hän ei aio tehdä mitään."

"Ei mitään!"

"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."

"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake —"

"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."

"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."

"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia —"

"He ovat! Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua —"

"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka on avattu ja huomattu tyhjäksi."

Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.

"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku —"

"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle.

Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen —"

Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja katkonaisesti.

"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu uhriksi… Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa… Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä, taikka muutoin minä —'"

"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä —"

"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."

"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."

"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."

"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle

Pollysta!"

"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu kuullessani teidän puhuvan hänestä."

"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä minä voi sitä kestää."

"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella… Mitä kello on?"

"Kohta kuusi."

"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."

John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja masentuneelta.

"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.

"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"

"Jumala tiesi… tarkoitan… en tiedä", vastasi hän avuttomasti.

Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.

"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä hiukkasen, ja —"

Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.

Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.

"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly.

"Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"

John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä. "Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän väliinsä — jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun täytyy mennä pois jonnekin."

Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin. Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin, sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja minä vaadin sen." Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!

Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat, hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja häntä alkoi peloittaa.

"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. — Rukouksissa, katumuksessa ja paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha — rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon. Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko — ei maailman, ei lihan, ei perkeleen.

"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.

Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä molemmilla käsillään.

"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään — ei kerrassaan mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni jäsenen — ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."

Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti

omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata.

Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää.

Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra

Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä — niin se oli tosiaankin —

"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani, jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta. Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko, lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."

"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa, ja eihän sitä tiedä —" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.

"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia kohtauksia…" Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne, Jenkyns… Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?… Astukaa sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani, Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois, mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi sitten vähäksi aikaa."

Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.

"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John

Storm.

"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.

Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta", ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan — vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin — näette, että puhun aivan suoraan — olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista — Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö… Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin — jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän.

"Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa —"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta, hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne, että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko, pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte miehen liittolaiseksi — kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja minä voin kertoa teille, että — huolimatta tuosta tulivuoresta, joka naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni — johtokunta ja hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille hyviä lahjoja — järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita ja lohduttaa särkyneitä sydämiä — mutta kuinka te olette käyttänyt niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin, sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa — ja tuossa — ja tuossa. Te olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi te olette prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu — nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! — Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia —"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa

Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain, aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina muulloinkaan."

"Siitä vähät — vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään, mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset — harhailevat ajatukset? Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä — hautautua ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran… te voitte suudella minua, — poika, minä olen kyllin vanha, se on varma… Aja James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista, mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku on iskenyt pahan silmän teihin — joku nainen, sanoo hän, ja siksi te olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki onnellisiksi."