Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 13

Sisällysluettelo

John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo menestyä Lontoossa."

Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.

"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä — kohta saatte nähdä hänet — menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren miehen kanssa."

He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä.

Ylhäältä kuului ääniä.

"Kanonikko — hm — Wealthy, neiti Wealthy ja — hm — hm — herra pastori Storm."

Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta. Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä, joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta, tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias. Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella "ylhäisellä" äänellä.

"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen. "Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy, täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."

Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"

"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.

"Oo — hm — varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti, naurahtaen kylmästi.

"Ah, lordi Robert Ure — herra Storm", esitteli emäntä.

"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan vain kappalaisena."

"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin olemaan poissa, ja ystäväni Drake — Drake sisäasiain toimistosta, tiedättehän — hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni täysin tyytyväisenä kotiinsa."

Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:

"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"

Se oli rouva Gallender.

"Minäkin kerron teille jutun, ja minun juttuni on tosi."

"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.

"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä 31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."

Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan kostettu.

"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.

Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen, joka punastui korviaan myöten.

Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin sanoen:

"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä, ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis, niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen" (tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa — elämättä liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että me emme jaksa elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin —"

* * * * *

John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa, loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.

Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki purskahtivat nauruun.

John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa. Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.

John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan —" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.

John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.

Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.

John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.

"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. — Lontoossa on niin suuria vaaroja."

"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.

"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle —"

Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.

"Minä tarkoitan vaaroja — koko sielustani häpeän tunnustaa sen — miesten taholta."

Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:

"Te näitte meidät, eikö niin?"

"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua miellyttänyt."

Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei miellyttänyt?"

John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa ei ole muita kuin hän… tuo —"

Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska — muusta minä en välitä."

"Mutta minä välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin tuo mies —"

Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen ystävänsä?"

"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."

"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä aion tavata heitä vielä. Ensi torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."

John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."

"Miksikä ei?"

"Minä sanon, ettei sen tytön seurassa."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten: "Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat olla varuillaan?"

"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas portaita.

"Herra Storm — herra Storm — Jo — John —"

Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen vaunuihin.

Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.

"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi urakoitsija ja John vastasi myöntäen.

Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät toimittamaan siunausta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.

Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.

Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."