Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 8

Sisällysluettelo

"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja. John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle — te saatte aivan kohta tavata hänet — että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät — minä sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa. Yksinkertaista, mutta terveellistä — muuta en voi luvata teille näin papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt. Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja — hm —"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne… Minä olen kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura, taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina — hm —"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien sielunhoito — niin, myöskin sairaanhoitajattarien — kaikkine alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan. Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä, vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että harvemmin ei —"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni —"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista. Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme — tänään on perjantai — sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona? Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti keskitien kulkemista — aina keskitietä. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen — kaksi ensimmäistä viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse —"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly — hm — hm — vapaasukuinen herra pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity — ah, tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut, että nuori pappi Lontoossa —"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein. Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

* * * * *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä, joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut: "Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen. Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella. Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John; mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin tavalla —"

"Minä olen tyytyväinen — enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti. Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle — jättää perheensä ja ystävänsä — mennäkseen työhön ikipäiviksi — kuin omaan kuolemaansa —"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle, otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä — kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan näyttelijän, joka — hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa. Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla… Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni — joka jyrsii sen sydäntä ja kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä

Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen innostukseen."