Читать книгу Kristitty: Romaani - Hall Sir Caine - Страница 6

Sisällysluettelo

Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa! — Täällä minä nyt olen vihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta on tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä olen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan sairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.

Kapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja ennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat Man-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta taipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä täällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan, vaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria asioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin kaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan kirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.

Miten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki! Minä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme laivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni kokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti pettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme saapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme — kantaja. Hän kantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja kun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin mennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle, ventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden kohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60 penniä. Suoment. muist.].

Rautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme pikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt kohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen osa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan. Liverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai juna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun hermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä ja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei hupsuiksi kauhusta. He huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin Kaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä ulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin saavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten läpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin. Mutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä ("Äkillisestä kuolemasta varjele meitä, oi Herra"), niin olisin luetellut siinä myöskin tunneleissa matkustavat.

Te ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini Glory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että tullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua silmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin, tuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain sellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren hovilaulajattareksi!

Taivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa olisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa on se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina, sekava jyry, hirveä sekasorto — kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin sokin — tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee kylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa tyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!

Kerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja — pienempiä edestä — ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin kyllä kerron kaikki tarkkaan.

Me tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt paljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että voisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön ennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon kuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään, että tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen levolle — en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin "hiukkasen vain kaivaten kaikkia". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin näkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat väsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa, jossa lintuset laulavat ja leikkivät.

Terveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon nyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että sitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on kiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he nyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo: "Herra siunatkoon millainen se tyttö on!"

Glory,

J.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut sairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee asumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon kauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät pois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä puhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden pilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa. Joskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan alla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee ihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea kylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja mitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi verrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon tyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja kaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin mielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut mitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä ajattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin — mutta mitäpä siitä. Hyvästi, rakkaat.